Facebookista:
Näin veteraanipäivän kunniaksi on hyvä pohtia erästä keskustelua, jonka kävin vuosia sitten kirkossa erään sotaveteraanin kanssa. Nuoren pojan innokkuudella kehuin tätä miestä vuolaasti, johon hän totesi ettei näe itsessään ja minussa hirveästi eroa, sillä mekin olimme vain nuoria miehiä joilla oli koko elämä edessä. Satuimme vain olemaan oikeassa paikassa väärään aikaan.
Kyseinen näkökulma tekee suomalaisten miesten uhrauksista entistä raskaampia. Kyseiset henkilöt eivät sotaa erityisemmin halunneet, saati edustaneet mitään sodankäyntiin luotua yli-ihmistä. Monet heistä olivat meidän tavoin nuoria sällejä, joita kiinnosti kylillä hurjastelu, tyttöjen iskeminen ja perheen perustaminen. Maailmalla vallinnut tilanne ei vaan antanut tälle huolettomuudelle mahdollisuutta.
Nuoruuden parhaimpien vuosien viettäminen kuoleman ja epävarmuuden ympäröimänä jättää väistämättä ikuiset jäljet ihmisen mieleen. Yksikään mies ei säästynyt tappioilta, vaikka olisikin säilynyt sodan kuolemanmyllystä hengissä.
Tämä on paljon terveempi ja järkevämpi ja aidommin isänmaallinen näkemys kuin kärsimyksien ja kuolemien glorifiointi.
Kukaan normaali ihminen ei halua kuolla tai vammautua. Sankarivainajien ja sotaveteraanien hehkuttaminen on usein eräänlaista kollektiivista masokismia, jossa kärsimyksistä tehdään itseisarvo.
Tämä on väärin, koska olisi tietysti ollut Suomen kansan kannalta paljon parempi, jos Suomi olisi voinut välttää koko sodan, kuten Ruotsi ja Sveitsi.
