Olen aina kummastellut tämänkaltaisia väitteitä ”X:n sosiaalisesta konstruoitumisesta”, mutten ole jaksanut kunnolla perehtyä lausuntojen takana oleviin ajatusmalleihin. Se on vain ollut liiankin helpon kritiikin kohde. Eikö X:n olemassaoloon muka vaikuta evoluutiossa kehittyneet tunnevalmiutemme ja taipumuksemme, siis ihmisluonto?
Luonnontieteilijäpiireissä etenkin ”todellisuuden” sosiaalinen rakentuminen on herättänyt ihmetystä. Richard Dawkinsin lausahdusta siitä, että kukaan ei ole sosiaalikonstruktionisti kymmenen kilometrin korkeudessa, lainataan usein hieman ivalliseen sävyyn. Lentokoneessa istuessaan kun on parasta uskoa, että insinöörien kuva todellisuudesta perustuu muihin kuin sosiaalisiin seikkoihin.
Kanadalaisen Ian Hackingin (synt. 1936) teos Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? antaa konstruktionismin suosiolle joukon uskottavia selityksiä, vaikka välillä ne pitääkin etsiä turhanaikaisen käsitepyörittelyn takaa. Kun tutkija tai opiskelija siis kirjoittaa, että jokin ilmiö on sosiaalisesti konstruoitunut, taustalla on yleensä jokin tai jotkin seuraavista seikoista. (Lista on koottu kirjan perusteella, mutta sitä on paikoin höystetty omilla tulkinnoillani.)
1) Kirjoittaja vain seuraa
muoti-ilmiötä. Opinnäytteen tekijä saattaa kuvitella, että hänen työnsä ohjaaja haluaa lukea nimenomaan sosiaalisesta rakentumisesta (mikä saattaa tietysti olla tottakin). Hackingin mukaan konstruktio on ollut niin trendikästä, että konstruktionistisesta näkökulmasta on tullut tylsä – sanan kummassakin merkityksessä, ikävystyttävä ja tehoton. Hacking jatkaa: ”Voi yhä olla vapauttavaa oivaltaa äkkiä, että jokin on rakentunutta eikä osa asioiden, ihmisten tai yhteiskunnan luonnollista järjestystä. Mutta konstruktioanalyysit lisääntyvät jatkuvasti kohtuutonta tahtia. Kun katsoo niiden lukuisia nimekkeitä, alkaa ihmetellä mitä virkaa ilmauksella ’sosiaalinen konstruktio’ oikeastaan on.”
2) Tutkija haluaa kertoa olevansa
vapaa- ja uudistusmielinen. Hacking kirjoittaa: ”Yksi ’konstruktion’ houkuttelevista puolista on ollut sen yhteys radikaaleihin poliittisiin asenteisiin, hämmentyneestä ironiasta ja vihaisesta naamioiden riisumisesta aina uudistuksiin, kapinaan ja vallankumouksiin saakka. Sanaa käyttämällä julistetaan, millä puolella puhuja on.” (Ks. myös kohta 6.) Ja mitä pidemmälle kirjoittaja pyrkii tarkentamaan ajatuksiaan konstruktionismista, sitä enemmän kaikki alkaa kuulostaa tekosyvälliseltä sanahelinältä. Esimerkki
Elore 1/2007 -lehdestä: ”Käsitys todellisuudesta on sosiaalisesti rakentunut siinä mielessä, että yksilö kokee kollektiivisiksi vakiintuneet tavat ja käsitykset objektiiviseksi todellisuudeksi.” On syytä ihmetellä, miksi sosiaalisuutta korostetaan tällä tavoin: miten muutenkaan kollektiiviset käsitykset voisivat levitä/rakentua?
3) Tutkija puhuu käyttäytymisen kannalta epäolennaisista
käsitemaailman asioista (esim. mustasukkaisuuden tai homoseksuaalikulttuurin idean sosiaalinen rakentuminen). Ongelma on siinä, että se, millä tavoin jokin idea vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen, on empiirinen kysymys, jota ei käytännössä haluta tutkia tai edes ilmaista selkeästi. Hacking: ”Joskus pelkkä ilmauksen ’sosiaalinen rakentuminen’ lausuminen vaikuttaa pikemminkin siltä, kuin nousisi julistamaan herätysliikkeen kokouksessa eikä teesin tai hankkeen pukemiselta sanoiksi.” Hacking myös väittää, että ”useimmat sosiaalista rakentumista käsittelevät teokset eivät esittele mitään rakentamista muistuttavaakaan”. Näin konstruktiosta on tullut ”kuollut metafora”. Myös tässä yhteydessä on ihmeteltävä sanan sosiaalinen korostamista: mitä muutakaan idean leviäminen voisi olla?
4) Tutkija kuvittelee, että joku kuvittelisi ilmiön olevan kaikissa olosuhteissa väistämätön. Kaikkein voimakkaimmat sosiaalikonstruktionistiset opinkappaleet ovat yleensä liittyneet sukupuoleen, jonka biologiaa esimerkiksi monissa naistutkimuksen suuntauksissa vältellään ja vähätellään. Tämä biologisten selitysten hylkääminen vain sen takia, että ne ovat biologisia, antaa niille kuitenkin enemmän valtaa kuin ne ehkä muuten ansaitsisivat. Ja jälleen kyse on puhtaasti empirian piiriin kuuluvista asioista: mitkä ympäristötekijät vaikuttavat yksilönkehitykseen milläkin tavalla.
5) Tutkija kuvittelee, että jos ilmiö on rakentunut sosiaalisesti, se on
helpompi muuttaa. Kyse on kuitenkin väärinymmärryksestä. Pelkkä konstruoitumisen ilmaiseminen ei kerro mitään siitä, miten helposti/vaikeasti ja millä keinoin asiat ovat muutettavissa; siihen tarvitaan konkreettisia havaintoja ja kokeellista tutkimusta.
6) Tutkija ajattelee, että tulisimme paremmin toimeen, jos kyseistä ilmiötä ei olisi tai jos se olisi toisenlainen (ks. myös kohdat 2 ja 8). Etenkin sukupuoliin ja tasa-arvokysymyksiin liittyy asioita, joiden monesti toivotaan olevan toisenlaisia. Joskus kyse on epäilemättä ollut halusta korvata (kapitalistisen) talouden lainalaisuudet jonkinlaisen ideamaailman uudenlaisella tiedostamisella.
7) Tutkija on kyllästynyt siihen, että luonnontieteilijät näyttävät esiintyvän universumin syvimpinä luotaajina, lopullisten totuuksien löytäjinä. Kyse on siis jossakin määrin kilpailusta tieteen arvovallasta. Ja arvostustahan haluavat kaikki: apurahat tai henki! Hacking kirjoittaa: ”On totta, että monet tieteenvihaajat ja mistään tietämättömät käyttävät konstruktionismia hyväkseen oikeuttaakseen voimattoman vihamielisyytensä tiedettä kohtaan. Konstruktionismi tarjoaa äänen tuolle raivolle järkeä kohtaan. Ja monet konstruktionistit näyttävät tuntevan vastenmielisyyttä luonnontieteiden käytäntöjä ja sisältöä kohtaan.” Esimerkki
Liiketaloudellisesta Aikakauskirjasta 3/2001: ”Lähtökohtana tässä artikkelissa on, että tiede on sosiaalisesti rakentunut tapa tuottaa ja ymmärtää tietoa eikä siinä mielessä sen ’parempaa’ tai ’oikeampaa’ kuin mikään muukaan tiedon tuottamisen tapa.”
8) Tutkija on tiedettä kiinnostuneempi vallasta, politiikasta tai ideologioista. Hän saattaa kuvitella, että tiedon tai todellisuuden väittäminen sosiaalisesti rakentuneeksi on jonkinlaista naamioiden riisumista, joka voi vapauttaa sorrettuja alistavista valtasuhteista. Vaikka mitään konkreettista ei näissä yhteyksissä yleensä sanota, tutkija on ainakin osoittanut olevansa moraalisesti oikeamielinen ja kaikenlaisen tasa-arvon kannattaja. Toisin sanoen, tutkija ei usko, että tieteen objektiivisuudesta olisi apua sorrettujen aseman parantamisessa.
Kolme seikkaa on syytä nostaa syvemmän tarkastelun kohteeksi: ensin kysymys vuorovaikutuksista (tai kehävaikutuksista kuten Hacking niitä yleensä kutsuu), sitten kysymys tieteen olemuksesta ja lopuksi ihmisluonnon merkitys.
Ne vuorovaikutukset, ne vuorovaikutukset!Ihmiset ovat ajattelevia ja ympäristöään seuraavia otuksia. He voivat tulla tietoisiksi siitä, että heidät on luokiteltu johonkin (sosiaalisesti tuotettuun) kategoriaan (esim. lapsi, pakolainen, homoseksuaali). Ja tämä luokittelu saattaa vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä, mikä puolestaan saattaa vaikuttaa tuleviin luokitteluihin jne. Hacking kirjoittaa: ”Vuorovaikutukset ovat joskus voimakkaita. Mitä kerran tiedettiin tiettyyn luokkaan kuuluvista ihmisistä voi muuttua virheelliseksi koska tuohon luokkaan kuuluvat ihmiset ovat muuttuneet sen vuoksi, kuinka heitä on luokiteltu, mitä he uskovat itsestään, tai en vuoksi, miten heitä on kohdeltu tuohon tapaan luokiteltuina.”
On myös selvää, että vaikka yksilö ei kykene itse tulemaan tietoiseksi joutumisestaan johonkin luokkaan, esim. autisteihin tai lapsiin, luokittelun perusteella luodut hoivakäytännöt vaikuttavat yksilöön joka tapauksessa. Hacking jatkaa: ”Kehävaikutuksia löytyy kaikkialta. Ajatelkaa, mitä neron käsite merkitsi romantikoille, jotka näkivät itsensä neroina, ja mitä heidän käytöksensä vuorostaan teki neron kategorialle. Ajatelkaa muutoksia, joita lihavuuden, ylipainon ja anoreksian käsitteet ovat saaneet aikaan. Jos joku puhuu neron tai anoreksian sosiaalisesta rakentumisesta, hän todennäköisesti puhuu ideasta, tuon idean mukaisesti luokittuvista ihmisistä, idean ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta sekä niistä monilukuisista sosiaalisista käytännöistä, joita tähän vuorovaikutukseen liittyy.”
Mutta onko näissä huomioissa mitään sellaista uutta, joka pitää opinnäytetöissä tai artikkeleissa yhä uudelleen tuoda esiin? Totta kai ihmisten ja ideoiden väliseen vuorovaikutukseen toisinaan ”liittyy käytäntöjä”. Mutta voidaanko tämän perusteella tehdä ennusteita tai antaa selityksiä ihmisten käyttäytymiselle? Ei tietenkään. Ollakseen vakavasti otettava tieteellinen suuntaus konstruktionismin – ja yhteiskuntatieteiden yleisesti – on pyrittävä ennustamaan tai selittämään ihmisen käyttäytymistä. Vetoaminen vuorovaikutuksen monimutkaisuuteen ei ole tiedettä vaan tieteelliselle asenteelle vierasta periksi antamista.
Toisin sanoen, jotta väitteet sosiaalisesta rakentumisesta olisivat perusteltuja, on selvitettävä edellä mainittujen kehä-/vuorovaikutusten voima ja merkitys. Näiden tutkiminen on kieltämättä yksi vaikeimpia haasteita ihmistieteissä, mutta siihen on ainakin pyrittävä. On mahdollista, että tästä konstruktionismia koskevasta tiedesodasta jääkin jäljelle vain tämä yksi empiirinen kysymys. Miten ideat vaikuttavat meihin? Jos kysymystä tarkennetaan edelleen, päädytään usein perimmäisiin kysymyksiin oikean ja väärän, siis moraalin ja moraalitunteiden alkuperästä. Jos konstruktionisti hyväksyy, että ihmiselläkin on evoluution tuottamia vaistonkaltaisia tunnevalmiuksia (esim. häpeää, paheksumista, kiitollisuutta), kysymykset tarkentuvat jo huomattavasti. Millä tavoin mikäkin idea suuntaa moraalisia tunnevalmiuksiamme? Miten ja miksi normit muuttuvat ja leviävät? Ihmisyhteisöjä koskeva tiede saattaa monestakin syystä olla mahdotonta, mutta muodikas tukeutuminen sosiaaliseen rakentumiseen ei ainakaan auta ihmistieteiden kehittämisessä.
Tieteen perusolemus – ja ihmisluonnonEntä onko järkevää väittää tiedettäkin sosiaaliseksi konstruktioksi? Ja jos on, millä perustein? Runollisesti ilmaistuna tieteen tehtävä on totuuksien kokoelman laajentaminen. Mutta kuten Hacking toteaa, se mikä siinä on sosiaalista, on sosiaalista vain triviaalisti: tietysti tutkijan on jossakin työnsä vaiheessa oltava sosiaalinen. On kenties perusteltua sanoa, että totuuskokoelman laajentaminen prosessina on sosiaalisesti rakentunutta, mutta samalla on selvää, että tämä
prosessi ei saa vaikuttaa lopputuloksen totuudenmukaisuuteen. Muuten kyse ei ole tieteestä. Tiede pyrkii kohti vastauksia ja näistä vastauksista tulee vähitellen pysyviä ja vakaita, mikäli niiden takana on riittävästi kokeellisia ja teoreettisia syitä.
Suuri osa konstruktionisteista varmasti hyväksyy väittämät tieteen totuuspyrkimyksistä. Moni kuitenkin sanoo, että tietokokonaisuuksien vakauteen liittyy silti aina jonkin verran tieteen ulkopuolisia, yhteiskunnallisia tekijöitä. Mutta mitä nämä tekijät ovat? Kuten muissa vastaavissa yrityksissä paljastaa ”piilovaikutuksia” Hackinginkin löydökset ovat tieteen lopputulosten kannalta joko epäolennaisuuksia (aseteollisuudella oli vaikutusta laser-keksintöihin) tai ratkaisemattomia yksityiskohtia (pidettiinkö kapteeni Cookia Havaijilla jumalhahmona vai ei). Nähdäkseni soveliasta olisikin todeta, että viime kädessä yhteiskunnallisten seikkojen näkyminen tietokokonaisuuksissa on empiirinen kysymys, joka on ratkaistava tapauskohtaisesti. Ja normaalit tieteelliset menetelmät riittävät tämänkin selvittämiseen.
Ottaen huomioon edellä mainitut lainaukset, Hackingin oma kanta konstruktionismin äärimuotoihin on joissakin suhteissa yllättävän avoin. Hän ei esimerkiksi ota kantaa siihen, missä määrin joidenkin radikaalifeministien väite, että tieteen objektiivisuus olisi huiputusta, pitää paikkaansa. Hackingin mukaan kyse saattaa jopa olla sukupolvikysymyksestä (ei siis sukupuolikysymyksestä). Kokonaisuutena teos on myös melko hajanainen: moni kirjan luvuista on koottu Hackingin vanhoista ja aiheen kannalta irrallisista artikkeleista (joiden vanhentumisen hän itsekin myöntää). Lisäksi etenkin luku mielenhäiriöistä ja niiden ”rakentumisesta” on liian pitkä: on selvää, että mielenhäiriöiden luokittelu on historian saatossa ja psykiatrian kehittyessä muuttunut ja että se, mihin mielenhäiriöön yksilö luokitellaan, vaikuttaa häneen (jos ei tietoisen harkinnan kautta niin viimeistään hoitokäytäntöjen kautta).
Kirjan suurin heikkous on kuitenkin perustavampaa laatua: se ei ota kantaa jo arvion alussa mainittuun ihmisluontoon. On päivänselvää, että ihmisten maailma on rakentunut kulttuurisesti, historiallisesti ja yhteiskunnallisesti. Mutta yhtä selvää on, että tämän konstruoitumisen ovat tehneet ihmislajin edustajat, jotka lajinkehitys on muovannut konstruoimaan maailmaa lajilleen ominaisella tavalla. Aivan vastaavasti kuin muurahaiset lajityypilliseen tapaansa konstruoivat pesiä ja yhteistyöjärjestelmiä. Toisin sanoen ihmislajille tyypilliset psykologiset ominaisuudet ovat aktiivisesti mukana konstruoimassa kaikkia kulttuurisesti erilaisia parisuhteita, perhesysteemejä, oikeudellisia tapoja, oikeudellisia käsityksiä jne. Ihmisluonnon aktiivinen läsnäolo on tunnistettavissa kaikessa sosiaalisessa konstruktiossa [1].
Yhteenvetona teoksesta voisi todeta, että yhtäällä pienellä tiivistämisellä ja toisaalla ihmisluonnon kunnollisella huomioimisella se olisi ollut mainiota vastalääkettä akatemiaan pesiytyneelle relativismille – ja tätä kautta tarpeellista luettavaa skeptikoillekin. Erityishuomion ansainnee myös kirjan tamperelainen kustantaja, jonka maine on ainakin aiemmin perustunut hermeneutikkojen, diskurssianalyytikoiden, postmodernistien, freudilaisten ja juuri sosiaalikonstruktionistien teoksiin.
VIITTEET[1]
Émile Durkheimin sosiologisen koulukunnan mukaan yhteisöllisiä ominaisuuksia ei pidä selittää yksilöiden psykologisilla ominaisuuksilla (”Sosiaalinen on selitettävä sosiaalisella”). Myös kulttuurien (saati lajien) välistä vertailua on tässä hengessä pidetty epätieteellisenä lähtökohtana. Suomalaisen
Edvard Westermarckin selostus tästä durkheimilaisten erheestä on konstruktionismikiistan kannalta edelleen pätevä:
He eivät ole riittävästi pohtineet sitä yksinkertaista, mutta äärettömän tärkeää tosiasiaa, että kaikki eri etniset ryhmät kuuluvat samaan eläinlajiin, ja että etnisten ryhmien täytyy jo siksi muistuttaa toisiaan, ja että tällä etnisten ryhmien toisiaan muistuttamisella on lujempi perusta kuin niillä eroilla, jotka ovat kulloinkin vaihtelevan sosiaalisen ympäristön vaikutusta. Voimmeko me paljastaa tällaisia samanlaisuuksia muutoin kuin tekemällä vertailuja? Miten me muutoin voisimme erottaa sen mikä on paikallista, siitä mikä taas on kaikille yhteistä? Voidaan vieläpä kysyä, miten voimme tyhjentävästi selittää itse sosiaalista ympäristöä ottamatta huomioon ihmislajin sielullista ominaislaatua?
Westermarckin perhettä ja moraalia koskevat tutkimukset ovat tavallaan konstruktionismia, mutta sellaista joka tarkastelee myös yhteisen ihmisluonnon mukanaoloa.
