Huostaanotot eivät ole ongelmien syy vaan seuraus, pölvästit

Viime päivinä tv-uutisissa ja sanomalehdissä on raportoitu tutkimuksesta, jonka mukaan lasten huostaanottaminen teini-iässä johtaa heidän syrjäytymiseensä aikuisiällä:

Huostaanotetuista lapsista suurimmassa syrjäytymisvaarassa ovat teini-iässä kodin ulkopuolelle sijoitetut pojat, jotka ovat olleet laitoshoidossa tai monessa sijoituspaikassa. Heistä yli kolme neljäsosaa oli vielä nuorina aikuisina vailla peruskoulun jälkeistä koulutusta.

"Tätä ei kuitenkaan pidä tulkita niin, että sijoituspaikat olisivat huonoja. Vielä ei tiedetä, miksi "kouluallergia" näillä pojilla tulee tuolloin (sijoitusaikana) ajankohtaiseksi", totesi erikoistutkija Ulla Hämäläinen Kelan tutkimusosastolta.

Tieto tulee ilmi Kelan ja opetusministeriön maanantaina julkistamasta kirjasta nimeltä Perhepiirissä.

Teini-iässä laitoshoitoon sijoitetuista pojista oli 23–24-vuotiaana neljäsosa joko työttömänä tai eläkkeellä.

Tässä sotketaan korrelaatio ja kausalitetti.

Huostaanotot eivät ole ongelmien syy vaan seuraus, pölvästit!

Teini-iässä laitoshoitoon sijoitetut ihmiset ovat lähtökohtaisesti ongelmanuoria. Olisi täysin epärealistista odottaa, että ongelmanuorten kouluttautuminen ja työllistyminen aikuisena olisi yhtä hyvää kuin ikäluokalla keskimäärin.

Näin ollen on turha luulla, että lasten ja nuorten huostaanotto ja laitoshoito aiheuttaisivat myöhemmän elämän syrjäytymisongelmia. Todennäköisemmin sosioekonominen syrjäytyminen aikuisiällä johtuu samoista syistä, jotka ovat olleet aiheena teini-iköisen nuoren huostaanottoon ja laitostumiseen: vanhempien ja/tai nuoren itsensä alkoholismista, huumeidenkäytöstä, mielenterveysongelmista jne.

Tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta valitettavasti tätä selvää asiaa ei mainittu tätä "tutkimusta" koskevassa uutisoinnissa. Työskenteleekö Suomessa journalisteina pelkkiä idiootteja, kun tällainen pointti ei juolahda mieleen yhdellekään toimittajalle?

Jarkko Pesonen kulttuurimme rappiosta

Latvasta laho yhteiskunta

Ennen 1960-luvun vasemmistolaista opiskelijaradikalismia akateeminen sivistys tarkoitti sitä, että ihminen saavutti aseman, jossa hän saattoi rakentaa yhteiskuntaa tuoden jotain uutta kansansa sivistystasoon. Sivitys tarkoitti vastakohtaa barbarismille, joka pyrkii hajoittamaan rakennetun yhteiskunnan arvoja ja perusteita. Vaikka vuoden 1968 mielipuolisuus menikin lopulta ohitse, ovat tänä päivänä kuitenkin yhteiskunnassa vallassa juurikin tuon aikakauden nuorison edustajat ja vaikka heidän radikalisminsa onkin taantunut, ovat he edelleen lähtökohdiltaan päinvastaisella kannalla suhteessa niihin ihanteisiin ja arvoihin, joita klassinen sivistys edusti.

Esimerkkinä mainitakseni V. A. Koskenniemi edusti valtavirtana viimeisiä klassisen sivistyksen akateemikkoja, ennen kuin rajojen rikkomisesta tuli niin taiteessa kuin humanistisissa tieteissäkin arvo sinänsä. Vaikka Suomen tilanteella toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa on syynsä siihen, miten Koskenniemeen suhtauduttiin, kuvaa hänen henkilöhistoriansa laajempaa aikakautensa murrosta. Oulusta kotoisin ollut Koskenniemi valmistui maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1907 ja toimi tämän jälkeen kirjallisuuskriitikkona ja vapaana kirjoittajana. Hänellä oli professuuri Turun yliopistossa, jonka rehtorinä hän toimi vuosina 1924-1932. Hänet oli tunnettu isänmaallisuudestaan, mutta hän oli erittäin pessimistinen länsimaiden tulevaisuudesta. Hän uskoi, että länsimainen sivilisaatio on rappeutumassa menettäen arvokkuutensa ja elinvoimaisuutensa. Hän saattoi olla pelottavankin oikeassa. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana Koskenniemi menetti arvostuksen ja hänestä tuli "venäläisen kulttuurin vihollinen ja Neuvostoliiton vastaisen shovinismin edustaja", kuten sosialisti Raoul Palmgren hänestä kirjoitti. Tuo aika merkitsi alkua kansalliselle itsettömyydelle ja kansalliselle itseinholle, jonka hedelmät roikkuvat tänä päivänä kansakuntamme johtavilla kerroksilla.

Poliittinen eliittimme on sen aikakauden tuotosta, jolloin muotiin tuli kaikkien vanhojen arvojen murskaaminen - eräänlainen kulttuurivallankumous. Siksi he suhtautuvat ylimielisisti omaan kansakuntaansa, nöyristelevät muiden kulttuurien edessä silloin, kun heidän pitäisi seistä suorana oman kansakuntansa olemassaolon oikeuden ja arvojen takana. Sen sijaan he jatkuvasti nostavat suomalaisesta kulttuurista esiin negatiivisia puolia ja korostavat sitä, kuinka meillä olisi muilta kansoilta opittavaa.

Mikäli kaikki heidän pilkkansa olisi perusteltua, olisin suuresti hämmentynyt siitä, kuinka tällainen rupusakki on onnistunut luomaan vauraan ja menestyvän valtion maassa, joka on kylmä ja vailla merkittäviä luonnonrikkauksia.

Lopulta tässä pilkassa ei ole kyse mistään muusta kuin siitä, että kansallisella itseinholla pyritään noustamaan itsensä muita ihmisiä paremmaksi ja edistyksellisemmäksi henkilöksi. Opiskelijaradikaalit eivät olleet radikaaleja siksi, että he olisivat kuuluneet johonkin sorrettuun joukkoon. Päinvastoin, heistä lähes kaikki olivat keski- tai yläluokkaa edustavien vanhempien lapsia. Radikalismi oli heille kapinaa ja egotrippiä vanhempiaan vastaan. Voidaankin sanoa, että suomalaisella perheellä tuohon aikaan oli todellista elintasoa vasta sitten, kun Westendissä sijaitsevan omakotitalon seinällä oli Särestöniemeä ja vähintään yksi lapsista oli taistolainen kommunisti.

Yhä tänäänkin on helppoa saavuttaa hyvän ihmisen status ja mahdollisesti suojatyöpaikka valtiolla tai vaikkapa YLE:llä vastustamalla perinteisiä arvoja, asevelvollisuutta, ydinperherakennetta, kansallisvaltiota ja klassisia kauneusihanteita.

Samoin on helppoa saavuttaa pahan ihmisen status kannattamalla aseellista maanpuolustusta, ydinperhettä, kansallisvaltiota ja klassisia kauneusihanteita.

Minä kuitenkin pidän näitä asioita merkityksellisinä ja säilyttämisen arvoisina asioina ja näen niille rationaaliset perusteet. Siksi minä olen mieluummin paha ihminen kuin kollektiivisessa itseinhossa rypevä rappionrakastaja.

Se, kuinka näin pääsi käymään on liian suuri aihe perattavaksi minun perehtyneisyydelläni. Yksi asia kuitenkin on ilmeistä: Yhteiskuntamme on latvastaan laho. Siksi olisi lahonneet kasvustot karsittava, jotta yhteiskunta voisi olla jälleen menestyvä ja elinvoimainen. Muutoin kansakunta lakkaa olemasta, mikäli se ei edes halua olla olemassa.

Lähettänyt Jarkko Pesonen

Perheinstituutiosta

Timo Hännikäinen:

Usein unohdetaan, että yksinhuoltajaperheet ym. uusperheet ovat lähinnä hajonneiden ydinperheiden raunioille syntyneitä korvikeratkaisuja eivätkä mitään uudentyyppisen perhemallin kokeiluita. Ja vaikka hajonneidenkin perheiden lapsista tulee useimmiten aivan hyvin pärjääviä yksilöitä, se ei silti tarkoita, että sellaisessa ympäristössä kasvaminen olisi mikään ideaali.

Ydinperheen puolesta näyttäisi puhuvan sellainenkin biologinen seikka, että kun ihmisten jälkeläisten kasvuaika on varsin pitkä, lajimme soveltuu parhaiten pitkiin parisuhteisiin, joissa molemmat vanhemmat hoitavat lasta.

Liberaalien/vasemmistolaisten yhden perusväittämän mukaan ydinperhe on korkeintaan parinsadan vuoden ikäinen instituutio. Todellisuudessa tämä perhemalli on ollut olemassa läpi historian. Varhaisimmat ydinperhe-esimerkit ovat löytäneet arkeologit joistakin kivikautisista haudoista, joihin on haudattu isä ja äiti jälkikasvuineen. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ydinperhe olisi "alkuperäisin" perhemalli, mutta kumoaa kyllä väitteen, että se olisi ilmiönä kohtalaisen tuore.

Nykyisenlainen ydinperhe on erilainen kuin aiemmin länsimaissakin vallitsevana ollut perhemalli siinä mielessä, että se on yleensä "eristetty" muusta yhteisöstä. Aiemmin perheeseen kuului enemmän tai vähemmän koko suku, tosin silloinkin laajemmasta "la famigliasta" oli eristettävissä kova ydin eli eri sukupuolta olevat vanhemmat biologisine jälkeläisineen.

Terävässä perhettä koskevassa tutkielmassaan "Haven in a heartless world" (1977) amerikkalainen historioitsija Christopher Lasch toteaa, että perheen kovan ytimen eristäminen oli eräänlainen teollisen kapitalismin tarjoama yksityinen unelma, korvike siitä että työnteko oli muuttunut teollistumisen myötä ankean rutiininomaiseksi ja yhteiskunta yhä kilpailuhenkisemmäksi. Ydinperhe näyttäytyi rauhallisena turvapaikkana ja keskinäisen luottamuksen tyyssijana epävarmassa maailmassa. Kuitenkin ydinperheen asema on koko modernina aikakautena ollut ristiriitainen: moderni markkinatalous on hajottanut sitä yhtä kiivaasti kuin rakentanutkin. Kun molempien vanhempien on pakko käydä töissä elättääkseen lapset, lapset siirtyvät yhä enemmän yhteiskunnan huollettavaksi. Lisäksi modernissa yhteiskunnassa pärjäämisen edellyttämä jatkuva kouluttautuminen katkaisee traditioiden siirtymisen sukupolvelta toiselle ja lisää erilaisten koulutettujen asiantuntijoiden (psykiatrit, sosiaaliviranomaiset, kasvatusneuvojat jne.) valtaa perheen asioihin. Ydinperhe ei siis koskaan ole pysynyt sellaisena yksityisyyden saarekkeena, jollaisena sitä on markkinoitu.

Tuo Laschin teos on ehdottoman suositeltavaa luettavaa jokaiselle aiheesta kiinnostuneelle. Se on peruskatsomukseltaan konservatiivinen, mutta murtaa paljon sekä vasemmiston että oikeiston rakentamia myyttejä perheestä.