Jarkko Pesonen kulttuurimme rappiosta

Latvasta laho yhteiskunta

Ennen 1960-luvun vasemmistolaista opiskelijaradikalismia akateeminen sivistys tarkoitti sitä, että ihminen saavutti aseman, jossa hän saattoi rakentaa yhteiskuntaa tuoden jotain uutta kansansa sivistystasoon. Sivitys tarkoitti vastakohtaa barbarismille, joka pyrkii hajoittamaan rakennetun yhteiskunnan arvoja ja perusteita. Vaikka vuoden 1968 mielipuolisuus menikin lopulta ohitse, ovat tänä päivänä kuitenkin yhteiskunnassa vallassa juurikin tuon aikakauden nuorison edustajat ja vaikka heidän radikalisminsa onkin taantunut, ovat he edelleen lähtökohdiltaan päinvastaisella kannalla suhteessa niihin ihanteisiin ja arvoihin, joita klassinen sivistys edusti.

Esimerkkinä mainitakseni V. A. Koskenniemi edusti valtavirtana viimeisiä klassisen sivistyksen akateemikkoja, ennen kuin rajojen rikkomisesta tuli niin taiteessa kuin humanistisissa tieteissäkin arvo sinänsä. Vaikka Suomen tilanteella toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa on syynsä siihen, miten Koskenniemeen suhtauduttiin, kuvaa hänen henkilöhistoriansa laajempaa aikakautensa murrosta. Oulusta kotoisin ollut Koskenniemi valmistui maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1907 ja toimi tämän jälkeen kirjallisuuskriitikkona ja vapaana kirjoittajana. Hänellä oli professuuri Turun yliopistossa, jonka rehtorinä hän toimi vuosina 1924-1932. Hänet oli tunnettu isänmaallisuudestaan, mutta hän oli erittäin pessimistinen länsimaiden tulevaisuudesta. Hän uskoi, että länsimainen sivilisaatio on rappeutumassa menettäen arvokkuutensa ja elinvoimaisuutensa. Hän saattoi olla pelottavankin oikeassa. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana Koskenniemi menetti arvostuksen ja hänestä tuli "venäläisen kulttuurin vihollinen ja Neuvostoliiton vastaisen shovinismin edustaja", kuten sosialisti Raoul Palmgren hänestä kirjoitti. Tuo aika merkitsi alkua kansalliselle itsettömyydelle ja kansalliselle itseinholle, jonka hedelmät roikkuvat tänä päivänä kansakuntamme johtavilla kerroksilla.

Poliittinen eliittimme on sen aikakauden tuotosta, jolloin muotiin tuli kaikkien vanhojen arvojen murskaaminen - eräänlainen kulttuurivallankumous. Siksi he suhtautuvat ylimielisisti omaan kansakuntaansa, nöyristelevät muiden kulttuurien edessä silloin, kun heidän pitäisi seistä suorana oman kansakuntansa olemassaolon oikeuden ja arvojen takana. Sen sijaan he jatkuvasti nostavat suomalaisesta kulttuurista esiin negatiivisia puolia ja korostavat sitä, kuinka meillä olisi muilta kansoilta opittavaa.

Mikäli kaikki heidän pilkkansa olisi perusteltua, olisin suuresti hämmentynyt siitä, kuinka tällainen rupusakki on onnistunut luomaan vauraan ja menestyvän valtion maassa, joka on kylmä ja vailla merkittäviä luonnonrikkauksia.

Lopulta tässä pilkassa ei ole kyse mistään muusta kuin siitä, että kansallisella itseinholla pyritään noustamaan itsensä muita ihmisiä paremmaksi ja edistyksellisemmäksi henkilöksi. Opiskelijaradikaalit eivät olleet radikaaleja siksi, että he olisivat kuuluneet johonkin sorrettuun joukkoon. Päinvastoin, heistä lähes kaikki olivat keski- tai yläluokkaa edustavien vanhempien lapsia. Radikalismi oli heille kapinaa ja egotrippiä vanhempiaan vastaan. Voidaankin sanoa, että suomalaisella perheellä tuohon aikaan oli todellista elintasoa vasta sitten, kun Westendissä sijaitsevan omakotitalon seinällä oli Särestöniemeä ja vähintään yksi lapsista oli taistolainen kommunisti.

Yhä tänäänkin on helppoa saavuttaa hyvän ihmisen status ja mahdollisesti suojatyöpaikka valtiolla tai vaikkapa YLE:llä vastustamalla perinteisiä arvoja, asevelvollisuutta, ydinperherakennetta, kansallisvaltiota ja klassisia kauneusihanteita.

Samoin on helppoa saavuttaa pahan ihmisen status kannattamalla aseellista maanpuolustusta, ydinperhettä, kansallisvaltiota ja klassisia kauneusihanteita.

Minä kuitenkin pidän näitä asioita merkityksellisinä ja säilyttämisen arvoisina asioina ja näen niille rationaaliset perusteet. Siksi minä olen mieluummin paha ihminen kuin kollektiivisessa itseinhossa rypevä rappionrakastaja.

Se, kuinka näin pääsi käymään on liian suuri aihe perattavaksi minun perehtyneisyydelläni. Yksi asia kuitenkin on ilmeistä: Yhteiskuntamme on latvastaan laho. Siksi olisi lahonneet kasvustot karsittava, jotta yhteiskunta voisi olla jälleen menestyvä ja elinvoimainen. Muutoin kansakunta lakkaa olemasta, mikäli se ei edes halua olla olemassa.

Lähettänyt Jarkko Pesonen