Kehitysavusta, sen määrästä ja vaikuttavuudestakin käydään valtakunnan medioissa keskustelua aina silloin tällöin. Viikko sitten kehitysapu nostettiin taas pöydälle hyvin ajankohtaisessa yhteydessä. Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepa ilmoitti huolestuneisuutensa hallituksen kaavailemista leikkauksista. Valtio tarvitsee kipeästi rahaa talouden elvyttämiseen, siis kotimaisen työllisyyden hoitoon. Ensisijainen säästökohde on kehitysyhteistyö.
Kepan mukaan kehitysyhteistyövarojen leikkaamisessa olisi kyse n. 140 miljoonan euron säästöstä: kaavaillusta 80 miljoonan euron korotuksesta luovutaan, sekä nykyisestä tasosta säästetään 60 miljoonaa. Viime vuoden kehitysyhteistyöbudjetti oli 851 miljoonaa euroa. Vuosittain Suomen veronmaksajat siis maksavat kehitysapua huimia summia, jotka käsittävät karkeasti n. 0,5% koko maan bruttokansantuotteesta. Lähes miljardiluokan meno vastaisi n. 2% valtion budjetista.
Viikon sisällä on esitetty erilaisia pienimuotoisia kannanottoja kehitysavun puolesta:
"Pannanko kehitysmaiden köyhät kantamaan vastuu Suomen taloudellisista vaikeuksista?"
Näin ihmettelee Kepan puheenjohtaja Gunvor Kronman.
Myös tämän päivän (24.8.2009) Helsingin Sanomissa pisti silmään koko sivun ilmoitus, jossa lukuisat kansalaisjärjestöt ilmoittavat huolensa alenevista kehitysyhteistyörahoista.
Kehitysyhteistyötä pidetään siis automaattisesti pyhänä hyvänä asiana, eikä kenelläkään valtamediassa ole nähtävästi käynyt edes mielessä kyseenalaistaa sitä. Koska kehitysapu rinnastetaan täysin hyväntahtoisuuteen ja auttamiseen, sen vastustaminen olisi poliittinen itsemurha. Asiantuntijoiden kesken koko vastikkeettoman materiaalisen avun lähettäminen jakaa kuitenkin mielipiteitä.
Itsekin köyhästä maanosasta kotoisin oleva sambialainen, kuitenkin menestynyt maailmanluokan ekonomisti Dambisa Moyo on julkaissut tutkimustensa pohjalta kehitysapua käsittelevän kirjan. Hän vertailee kehitysavun varaan jättäytyneitä maita niihin, jotka ovat ottaneet ohjat omiin käsiinsä ja lähteneet uudistuslinjalle markkinataloutta ja kapitalismia kohti. Tulos on se, että kehitysavusta suurin osa hukkuu hallinnointikuluihin sekä korruptioon, ja vain murto-osa menee perille.
Hyväntahtoisuus voi siis olla hyvinkin vaarallista väärin kanavoituna. Tämän ovat oivaltaneet jo monet ennen minuakin. Jos ihminen kasvattaa karhunpennun ja holhoaa sitä kunnes se kasvaa isoksi, siitä tulee saamaton ja riippuvainen holhoajastaan. Se ei enää pärjäisi itsenäisesti luonnossa. Hyvällä tahdolla on näin saatu pahaa aikaan - holhotulle. Vaikka kehitysapu onkin suuri meno kehittyneille länsimaille, heitetään suhteessa vielä suurempi potentiaali hukkaan passivoimalla kehitysmaiden pyrkimyksiä nousta omille jaloilleen.
Kehitysmaihin lähetetään vaateapua: kehittyneellä tuotantoteknologialla valmistettuja laadukkaita vaatekappaleita. Taivaalta metallilinnut pudottavat alas laskuvarjolla leijailevia paketteja, joista löytyy elintarvikkeita. Kun on mitään tekemättä mahdollisuus saada ilmaiseksi ylivoimaisesti laadukkaampia tuotteita kuin mitä kykenisi itse valmistamaan, on yksinkertaisesti kannattavampaa yrittää päästä osalliseksi materiaalisesta avusta kuin alkaa ruohonjuuritason yrittäjäksi suurin riskein.
Meneillään olevaa ilmiötä voisi luonnehtia hienostuneemmaksi ja huomaamattomammaksi, globaaliksi siirtomaaimperialismiksi. Kehitysavun tarkoituksena on huolehtia jonkinlaisen 2000-luvun valkoisen miehen taakan kantamisesta. Tämä hyväntahtoinen kyykyttäminen takaa töitä uskomattoman monille pelkästään rikkaiden maiden byrokraateille puhumattakaan muista hyvinkin mahdollisista virkamiesten välisistä yksityissopimuksista. Poliitikothan verovarojen käytöstä viime kädessä päättävät, eivät veronmaksajat.
Elintason nousu vaatii tehokkaampia tuotanto- ja viljelymenetelmiä, jotka taas ovat pääoman mahdollistamia. Koska satoja vuosia sitten Euroopassa syntyi monipuolista yritteliäisyyttä maatalouden, rahoituksen ja käsitöiden saralla, aineellinen sekä tietoon liittyvä pääoma karttuivat aikojen saatossa ja käynnistivät teollisen vallankumouksen. Lopulta teollistuminen on onnistunut moninkertaistamaan keskivertoisen kansalaisen elintason ja poisti absoluuttisimman köyhyyden.
Siispä kehitysmaat tarvitsevat pääomaa, ja ainut tapa päästä nopeasti osalliseksi tästä pääomasta olisi toivottaa tervetulleeksi ulkomaalaiset teollisuusyritykset. Se ei riipu pelkästään kehitysmaista, vaan usein teollisuusmaissa paheksutaan tehtaiden viemistä kehitysmaihin, vaikka se kustannusten pienenemisen lisäksi auttaisikin kehitysmaita jaloilleen. Yritykset tarvitsevat ympärilleen myös infrastruktuuria, joka on myönteinen sivuvaikutus, josta muutkin pääsevät hyötymään. Lisäksi kehitysmaiden ei tarvitse käydä läpi kaikkea sitä ajattelun, suunnittelun ja oivaltamisen prosessia, sillä pyörää, sähkölamppua ja lukuisia muita keksintöjä ja sovelluksia ei tarvitse keksiä uudelleen.
Kehitysavun totaali äkkinäinen lakkauttaminen olisi toki virhe, mutta ei kehitysmaiden passivoimistakaan tarvitsisi jatkaa loputtomiin. Tähän asti kehittyneet maat ovat pyrkineet laittamaan 0,7% bruttokansantuotteestaan kehitysyhteistyöhön. Tavoitetta ei ole kaikkialla vielä saavutettu, mutta talouskasvun ansiosta kehitysyhteistyöhön lähetettävä rahamäärä voi vain kasvaa. Tämä maailmanlaajuinen taantuma on aiheuttanut käänteen. Koska viime aikoina kasvu on hidastunut ja mennyt jopa kutistumiseksi, avun tavoitetaso saavutetaan pienemmillä rahamäärillä. Kehitysmaat joutuvat mukautumaan tähän.
Tässä olisi mahdollisuus tehdä pysyvä käänne, mutta se ei onnistu ilman kansainvälistä yhteistyötä. Jos kansainvälinen yhteisö ottaisi tavoitteekseen laskea hillitysti kehitysavun määrää ja painottaa tietotaitoa jalostettujen perushyödykkeiden sijaan, kehitysmaille jäisi aikaa mukautua ja laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Myös Suomessa kehitysapukeskustelua pitäisi käydä rohkeammin eri näkökulmista ja antaa tilaa myös valtavirrasta poikkeaville näkemyksille. Siinä ei minusta olisi mitään väärää, että mietittäisiin, millainen kehitysapu olisi ensi alkuun vähemmän passivoivaa, ja millainen politiikka olisi kokonaisuudessaan kehitysmaiden hyväksi.
Tässä taloustilanteessa valtio joutuu ottamaan runsaasti velkaa jo vanhan velan päälle. Jos kehitysavun taso pyritään pitämään samana, velkaa joudutaan ottamaan vieläkin lisää. Suomen valtio siis joutuisi pääosin elättämään byrokraatteja ja tukemaan kehitysmaiden korruptiota velaksi. Jos kuitenkin haluaa tehdä jotakin kehitysmaiden hyväksi, voi mielin määrin ostaa siellä valmistettuja tuotteita tai lähettää rahaa mahdollisten luotettavien avustusjärjestöjen kautta.
Lisäys 6.9.2006: Linkki
Helsingin kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen professori
Pertti Haaparanta: Vaatteiden kierrätys Afrikkaan tuhoaa paikallista tuotantoa ja työllisyyttä 
