Paleface hourailee, osa III

Hiphop-artisti Palefacen (a.k.a. Karri Miettinen) haastattelu City-lehdessä: (jatkoa)

Mitä mieltä Alexander Stubbista?

"Me näemme Alexin uutisissa heittämässä läppää EU:n ulkoministeri Catherine Ashtonin kanssa. Alex on aina in control, mutta ei hänellä taida olla kovin paljoa tekemistä kansan enemmistön realiteettien kanssa. Yläluokkaisen taustansa takia kutsumme häntä kavereiden kesken Rolexanderiksi.

Olen samaa mieltä, että Stubb on irrallaan normaalien ihmisten elämästä. Stubb esimerkiksi väittää maahanmuuttokriittisyyden kannatuksen olevan Kokoomuksessa vain promillen luokkaa.

Stubb ei kuitenkaan ole taustaltaan yläluokkainen, kuten Miettinen väittää. Stubbin isä on jääkiekkovalmentaja. Stubb on siis taustaltaan alempaa keskiluokkaa.

Miettinen itse on kotitaustaltaan ylempää keskiluokkaa. Hänen isänsä oli pankinjohtaja, ilmeisesti kuitenkin vain pienen paikalliskonttorin päällikkö, joten kyseessä ei ole yläluokkainen tausta. Miettinen itsekin sanoo haastattelussaan lapsuudenperheensä olleen hyvintoimeentulevaa keskiluokkaa.

Joka tapauksessa Stubbin vanhempien tulotaso Stubbin lapsuudessa on todennäköisesti ollut matalampi kuin Miettisen vanhempien tulotaso Miettisen lapsuudessa. Niinpä on hieman omituista, että Miettinen sanoo Stubbin perhetaustaa yläluokkaiseksi.

Miettinen:

On ihmeellistä, miten yltäkylläisyyden passivoima kansa saa photoshopattuja triatlonisti-poliitikkoja.

En ymmärrä, miten Stubbin valinta europarlamenttiin ja sittemmin ulkoministeriksi olisi osoitus "yltäkylläisyyden" eli korkean elintason passivoivasta vaikutuksesta.

Sinänsä olen Miettisen kanssa samaa mieltä, että Stubb on Marco Bjurströmin kaltainen mediapelle.

Miettinen:

Sitten on Nato. Minun maailmassani Nato on Pohjois-Atlantin, eikä Itämeren puolustusliitto."

On aika heikko argumentti Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan, että Nato on lyhennys sanoista North Atlantic Treaty Organization. Miettisen mielestä puolustusliiton tai muun kansainvälisen järjestön nimi kuitenkin ratkaisee, mitkä maat siihen voivat liittyä ja mitkä eivät. Tämä on aika köykäistä logiikkaa. Itse en tosin kannata Suomen Nato-jäsenyyttä, mutta en pidä Miettisen harrastamaa näsäviisasta sananvääntelyä mielekkäänä.

Miettinen:

Millainen olisi sinun Shangri-Lasi eli suomalainen onnela?

"Monikulttuurinen, suvaitsevainen ja kokeileva.

Miksi monikulttuurinen? Miksi Suomi ei kelpaa Suomena? Miksi samassa maassa täytyisi olla monia eri kulttuureita? Miksi maailma ei voi olla monikulttuurinen siten, että eri maissa on eri kulttuureita, kussakin omansa?

Miettinen:

Minun Shangri-Lani ytimessä on koulujärjestelmä. Sosiaalisten innovaatioiden Suomessa voitaisiin kokeilla uusia näkökulmia oppimiseen. Olen ollut vuoden tekemässä Harvialan koulukodin jätkien kanssa rap-juttuja.

Siis se on joku hieno sosiaalinen innovaatio, että kasvatuslaitoksen ongelmanuoret laitetaan huutamaan räppiä?

No, rap, hiphop ym. paska on tunnetusti käytöshäiriöisten ihmisten kulttuurinen, ehkä peräti geneettinen erityispiirre.

Miettinen:

Puolet niistä ei pysty olemaan paikoillaan, mutta musta se ei ole ongelma. Ne värähtelevät kuin rocktähdet ja näyttelijät.

Ongelmanuorten kyvyttömyys normaaliin koulunkäyntiin ei siis Miettisen mielestä ole ongelma, koska häiriköt "värähtelevät" (=riehuvat) kuin rocktähdet ja näyttelijät. Onko Miettiselle oikeasti maksettu veronmaksajien kukkarosta palkkaakin tästä "sosiaalisesta innovaatiosta", joka tuo "uusia näkökulmia oppimiseen"?

Miettinen:

Yhteiskunnalla on outo vimma kaiken diagnosoimiseen. ADHD diagnosoitiin aikoinaan aivovammaksi!

ADHD nimenomaan on geneettinen aivovamma:

Brittitutkijat ovat löytäneet todisteita sille, että tarkkaavaisuushäiriö ADHD selittyisi geeniperimällä.

Tutkijat kävivät läpi lähes 1 400 lapsen geenikartat ja havaitsivat samankaltaisuuksia ylivilkkaiden ADHD-lapsien DNA:ssa.

Tutkimusta johtanut psykiatrian professori Anita Thapar sanoo, että tulosten perusteella voidaan luotettavasti todeta ADHD:n olevan geneettinen sairaus. ADHD-lasten aivot ovat Thaparin mukaan kehittyneet eri tavalla kuin muiden.

Maailman lapsista noin 3-5 prosenttia kärsii tarkkaavaisuushäiriö ADHD:stä. Keskittymisvaikeuksien ja levottomuuden takia ADHD-lapsilla on usein vaikeaa koulussa.

Miksi Miettinen yrittää kiistää tieteellisiä tutkimustuloksia?

Miettinen:

Nyt puolet ala-asteen oppilaista syö samaa amfetamiinia, jolla aikoinaan sodittiin!"

Enpä oikein usko, että puolet ala-asteen oppilaista saisi amfetamiinia ADHD-lääkkeenä.

Todellisuudessa ADHD esiintyy 3-6 prosentilla suomalaisista lapsista.

Miksi Miettinen sanoo "puolet", kun tarkoittaa 3-6 prosenttia? Samalla logiikalla Miettinen voisi väittää esimerkiksi, että puolet ihmisistä on homo- tai biseksuaaleja. ADHD on nimittän suunnilleen yhtä yleistä kuin homo- ja biseksuaalisuus yhteensä.

Miettisen mielestä ADHD-lapsille ei pitäisi amfetamiinia lääkkeenä, koska sodan aikana suomalaisille sotilaille annettiin amfetamiinia piristeenä. En ymmärrä, mitä logiikkaa tässä on.

ADHD-ihmisten aivot ovat erilaisia kuin terveiden ihmisten aivot. Sama aine voi vaikuttaa terveisiin, normaaleihin ihmisiin eri tavalla kuin sairaisiin. Toisin kuin Miettinen väittää, ADHD nimenomaan on aivosairaus. Dekstroamfetamiini on toimiva lääke siihen. Miksi Miettinen vastustaa lääketiedettä? Pitäisikö sairaiden ihmisten Miettisen mielestä olla ilman lääkkeitä?

Sivumennen sanottuna ADHD-lääkkeenä käytetty dekstroamfetamiini on eri aine kuin sodan aikana piristeenä käytetty metamfetamiini eli pervitiini, mutta tämä ei tietenkään estä Miettistä vetämästä yhtäläisyysmerkkejä sodanaikaisen amfetamiininkäytön ja nykyaikaisen ADHD-lääkityksen välille.

Samaa sukupuolta olevien pariskuntien adoptio-oikeudesta

Jukka Hankamäki:

Lapsi tarvitsee sekä äidin että isän. Samaa mieltä näyttää olevan myös psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppainen vuonna 2001 tarkastetussa väitöskirjassaan, jonka mukaan ilman isää kasvavalla pojalla on kahdeksankertainen riski syyllistyä vankeustuomion tuottavaan väkivallantekoon kuin vertailuryhmällä, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana, ja tyttöjen kohdalla syrjäytymistä eniten selittävä syy on lapsuudesta puuttuva isä.

Jokaisella lapsella on väistämättä biologinen äiti ja isä, sillä lapsia syntyy vain naisen ja miehen sukusoluista. Niinpä homoparien ja lesboparien lastenhankintaan sisältyy biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemista, ellei sitten ajatella, että esimerkiksi homo ja lesbo hankkivat keskenään lapsen, jonka isäksi ja äidiksi he ryhtyvät yhdessä.

Useimmiten asia on kuitenkin niin, että biseksuaalina esiintyvä nainen pullauttaa lapsen jonkun miehen kanssa, katkaisee myöhemmin välit mieheen ja haluaa adoptoida lapsen naispuolisolleen. Usein väitetään, ettei vanhemmuudessa onnistuminen riipu vanhempien sukupuolesta ja että tärkeää on vain se, että lapsella on hyvät vanhemmat. Mutta miksi sanoa rakastaviksi sellaisia vanhempia, jotka ensi töiseen haluavat lyödä poikki lapsen suhteen hänen toiseen biologiseen vanhempaansa?

Voimassa oleva adoptiolaki on feministisen lobbauksen tulos ja polkee sekä lasten että miesten etua. Samoin myös hedelmöityshoitolaki on susi, koska sen mukaan spermaa luovuttaneen henkilöllisyyttä ei enää kerrota lapselle, eikä lapsi saa tietää biologista alkuperäänsä myöskään aikuisena. Sperman luovuttaja puolestaan on yleensä mies eikä nainen, joten miehet on tätäkin kautta siivottu pois kasvatustehtävästä. Jessicat ja Janicat varmaan riemuitsevat, kun ovat saaneet kyseiset lait voimaan, mutta kuinka onnellinen on se pihalla yksin leikkivä pikku Pekka, jolla on nyt kaksi oikeaa äitiä?

Se, että ministeri Stubbista ”tuntuu hassulta”, etteivät homot voi hankkia lapsia adoptoimalla, paljastaa, että Stubb ei ole analysoinut ihan loppuun asti kaikkia niitä näkökohtia, joita asiaan liittyy. ”Perheen sisäinenkin” adoptio merkitsee tällaisissa tapauksissa yleensä biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemista ja koituu useimmiten lapsen ja hänen biologisen isänsä haitaksi.

Jukka Hankamäki, joka itse on homo, uskaltaa esittää tuollaisia järkeviä, kriittisiä kommentteja homojen ja lesbojen adoptio-oikeudesta.

Sen sijaan tasavallan presidentti, pääministeri, ministerit ja kansanedustajat, joista n. 95 % on heteroseksuaalisia, eivät enimmäkseen uskalla sanoa tuollaisia tosiasioita ääneen.

Tämä kertoo paljon poliitikkojen tyhmyydestä ja tietämättömyydestä ja moraalittomuudesta. Poliittinen korrektius estää poliitikkoja sanomasta sellaisia asioita, jotka jokainen normaali ihminen tietää todeksi.

Koulujen pakollisista kasvisruokapäivistä

Yle:

Helsingin kaupunginvaltuusto on päättänyt, että kouluissa tarjotaan yhtenä päivänä viikosta kasvisruokaa ilman liha- tai kalavaihtoehtoa.

Ruokapalvelupäällikkö Airi Rintamäki Helsingin kapungin opetusvirastosta tietää, että haasteita on tulossa. Kasvisaterioiden raaka-aineiden pitää olla hyviä ja vaihtelevia, jotta ne maistuvat koululaisille. Pelkällä porkkanalla ja kaalilla ei kasvisvelvoitetta täytetä.

- Pyrimme valitsemaan mieluisia, ravitsevia ruokatuotteita, jotka puhuttavat nuoria ja lapsia. Meillä on hyvin laaja ikähaitari, Rintamäki sanoo.

Säästöjä kasvisaterioista ei ainakaan tule.

- Jotta varmasti mahdollisimman moni syö ne ruokatuotteet, oli ne sitten kasvispyöryköitä tai -kroketteja, niin ne eivät ole todellakaan halvempia, kuin lihaa sisältävät vastaavat tuotteet, Rintamäki sanoo.

Helsingin päätös koulujen viikottaisesta kasvispäivästä onkin enemmän kansansivistystyötä ja ilmastoteko.

Tosin talviaikaan kasviksia rahdataan niin paljon ulkomailta, että kasvisaterian ekologisuus vähenee.

Tapio Äyräväinen:

Isoveli päättää mitä ajattelet, mitä kirjoitat, mitä sanot ja jopa mitä syöt

18/2/2010

Helsingin kouluihin tulee kasvisruokapäivä. Kaupunginvaltuusto hyväksyi vihreiden aloitteen kokouksessaan äänin 47–35. Päätös syntyi kiivaan, pitkän ja tunteikkaan keskustelun jälkeen myöhään illalla. Kasvissyönti hajotti ryhmiä. Aloitteen kasvisruokapäivän järjestämiseksi teki vihreiden Emma Kari.

Demareiden Osku Pajamäki sanoi, että kysymyksessä on ideologinen päätös.

- Minun ideologiaani kuuluu se, että yhteiskunta tietää, mikä on yksilölle parasta, totesi Osku.

Voi sinua Osku. Minun ideologiaani kuuluu se, että ihminen ihan itse saa päättää jo koulussa, mitä hän haluaa syödä. Ei siinä tarvitse kenenkään mestaroida ja päältä päsmäröidä. Miksei koulussa voida tarjota oppilaille normaalia ruokaa, jossa olisi paljon tuoreita tai keitettyjä vihanneksia ja kasviksia?

Onkohan nyt niin, että päätöksen takana ei olekaan niin yksinkertainen asia kuin kasvisruoka. Onkohan niin, että päätöksen takana onkin ideologia. Onko niin, että viisaiden pitää kertoa meille, mitä lapsemme pistää suuhunsa.

Ei pitäisi puhua kasviksista, kun puhutaan siitä, kuka päättää mitä ajattelet, mitä sanot ja jopa mitä syöt.

Tällainen pakkosyöttö on henkisesti etovaa. Se on ideologian pakkosyöttöä, johon ei saa suostua. Jokaisella on oikeus elää elämänsä niin kuin parhaaksi näkee. Kiellot, säännöt ja määräykset lisääntyvät jatkuvasti tässä maassa sellaista vauhtia, ettei perässä pysy. Meitä valvotaan kaiken aikaa. Isoveli haluaa, että meitä valvotaan tulevaisuudessa yhä tarkemmin. Me emme saa syödä, me emme saa kirjoittaa, emmekä me saa ajatella niin kuin itse haluamme vaan niin kuin eliitti haluaa.

Kullervo:

Osku Pajamäen näkemys demokratiasta

Tämä on ideologinen päätös. Minun ideologiaani kuuluu se, että yhteiskunta tietää mikä on yksilölle parasta.

Demareiden Osku Pajamäki kuvasi tarkasti suhdettaan demokratiaan ja kansalaisiin, kommentoidessaan ihmisten henkilökohtaiseen vallinnanvapauteen puuttunutta kasvisruokapakkopäätöstä eilisessä Helsingin kaupunginvaltuuston kokouksesssa.

No, maailmalla on paljon esimerkkejä siitä mihin tuollainen ajattelu lopulta johtaa. Toivotaan, että vaikutus ei ole täysin käänteinen siten, että suurin voittaja ovat pikaruokaketjut, pakolla ei saada juuri koskaan mitään pysyvää aikaan.

Ja parempi niin onkin. Pelkkä kasviravinto on kalliimpaa, erittäin yksipuolista (kukaan ei pärjää Suomessa talven yli fennovegaanina) ja on jo tähän mennessä lisäännyt liialla hiilihydraattipitoisuudellaan diabeteksen räjähdysmäistä kasvua.

Toivon aivan vakavasti, että joku vie tämän asian hallinto-oikeuteen. Joku sellainen kansalainen, jonka lapsia ja näiden hyvinvointia tämä yksityisyyteen tunkeutuva pakko koskee. Tällainen päätös on myös kansalaiset eriarvoiseen asemaan asettava, eli yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen.

Muistakaapa ihmiset nyt kuitenkin etenkin se asia, ketä äänestätte seuraavissa vaaleissa – sellaista poliitikkoa joka kunnioittaa teitä vai sellaista joka haluaa alistaa teidät tahtonsa alle.

Esimerkiksi päättämällä siitä mitä Sinä ja lapsesi saatte syödä.

Helsingin kaupunginvaltuuston kusipäät ovat siis päättäneet näännyttää koululaiset nälkään pakottamalla koululaiset syömään pelkkiä kasviksia yhtenä päivänä viikossa.

Tällä tavalla lietsotaan tyttöjen anoreksiaa. Samalla saadaan poikien vatsat kurnimaan nälästä.

Tämä on miessukupuolta vihaavien lesbofeministien ja heitä nuoleskelevien kastroitujen, suisidaalisten idioottimiesten tapa edistää muutenkin laihojen nuorten tyttöjen anoreksiaa ja potkia poikia päähän.

Käykää te vegefasistit kysymässä esim. peruskoulun yläasteiden, ammattikoulujen ja lukioiden poikaoppilailta, tulevatko he kylläiseksi kasvisruoasta. Voin sanoa suoralta kädeltä, että yli 95 % sanoo jäävänsä nälkäiseksi syötyään pelkkää kasvisruokaa.

Miksi haluatte, että kasvavat pojat näkisivät nälkää? Tätä lesbofeministien ehdotusta tukeneet punavihreät miehenkuvatukset: miksi vihaatte koulupoikia? Miksi vihaatte nuoria miehenalkuja eli poikia? Miksi vihaatte omaa sukupuoltanne? Oletteko eunukkeja tai transseksuaaleja?

Tämä kasvisfasismi on mielestäni nimenomaan väkivaltaa poikia vastaan. Poikien keskuudessa anoreksiaa tai vegetarismia ei esiinny juuri lainkaan. Sen sijaan tyttöjen keskuudessa anoreksia on yleistä. Myös vegetarismi on mielestäni eräänlainen anoreksian muoto. Vegetarismi on paljon yleisempää tytöillä kuin pojilla, joten fasistinen pakkovegetarismi on hyökkäys nimenomaan poikia vastaan. Nuorten tyttöjen kulttuurissa vegetarismi on sen verran normaalia, että myös lihansyöjätytöt yleensä hyväksyvät yhden kasvisruokapäivän viikossa kokematta sitä erityisen omituiseksi. Sen sijaan pojille pakollinen kasvisruokapäivä merkitsee nälkää ja nöyryytystä ja vihaa ja väsymystä ja huonoa keskittymiskykyä koulupäivän aikana.

Kasvissyöjien on käytännössä mahdotonta saada riittävästi kaikenlaisia ravinteita ilman lihaa, kalaa ja maitotuotteita. Kasvissyöjät väittävät voivansa saada riittävästi proteiineja ja esim. kalsiumia tietyistä kasviksista, mutta käytännössä kasvissyöjät eivät syö ko. kasviksia riittävästi. Niinpä kasvissyöjät väistämättä kärsivät aliravitsemuksesta, mikä on syynä kasvissyöjille yleisiin luunmurtumiin, anemiaan, krooniseen väsymykseen, flegmaattisuuteen jne.

Näin ollen vegetarismi on anoreksian muoto. Kaikki kasvissyöjät ovat aliravittuja. Jos ihminen vapaaehtoisesti, tahallaan, kärsii aliravitsemuksesta, hän on syömishäiriöinen. Vegetarismi on siis syömishäiriö.

Koska tytöillä syömishäiriöt ovat yleisiä, tytöt eivät koe pakollista kasvisruokapäivää niin erikoisena kuin pojat. Tämä kasvisruokafasismi on hyökkäys nimenomaan poikia vastaan. Tämä on osa yleistä lesbofeminististä vihanlietsontaa miessukupuolta vastaan.

Vegetarismi on osa sitä ajatusmaailmaa, että valkoinen lihaasyövä heteromies on kaiken pahan alku ja juuri. Jostain syystä nämä eläinoikeuksista vaahtoavat punavihreät lesbofeministit eivät koskaan puhu esim. halal-teurastuksista tai ylipäätään keidenkään muiden kuin valkoisten heteromiesten lihansyönnistä.

Muslimit ja neekerit ovat punavihreiden lesbofeministien mielestä ihqdaa, vaikka he söisivät lihaa miten paljon tahansa. Sen sijaan valkoinen heteromies on maailman kaiken pahuuden syntipukki. Siksi punavihreät lesbofeministit raivoavat juuri valkoisten heteromiesten lihansyönnistä eivätkä muslimien tai neekerien lihansyönnistä.

Tämä punaviherfasistinen pakkokasvissyönti on osa lesbofeministien sotaa miessukupuolta vastaan. Koulutyttöjen keskuudesta ei kuulu protesteja kasvisruokapäiviä vastaan; monet tytöt ovat muutenkin kasvissyöjiä tms. syömishäiriöisiä ja loputkin hyväksyvät kasvissyönnin osana tyttökulttuuria, osana naissukupuolen identiteettiin kuuluvaa elämäntapaa.

Sensijaan koulupojista taatusti yli 95 % sanoo tuntevansa itsensä nälkäiseksi kasvisruoan jälkeen. Tämä ei lesbofeministejä haittaa. Lesbofeministit haluavat hyökätä miessukupuolta vastaan kaikin keinoin. Jos he voivat purkaa vihaansa miessukupuolta kohtaan nälkiinnyttämällä koulupoikia, he tekevät sen.

Lesbofeministit ovat tunnetusti mm. sitä mieltä, että naisten ei pitäisi edes synnyttää poikalapsia. Lesbofeministit lietsovat sellaista sukupuolten välistä sotaa, jossa jokainen miespuolinen henkilö nähdään jokaisen naispuolisen henkilön vihollisena. Tähän lesbofeministien miesvihamielisyyteen sopii miespuolisten lasten eli poikien heikentäminen ja emaskuloiminen pakottamalla heidät kasvisdieetille.

Lesbofeministit kannattavat yleisesti esim. poikien pakottamista pukeutumaan tyttöjen vaatteisiin "heteronormatiivisen paradigman purkamiseksi" tai poikien pakottamista leikkimään nukeilla tai tyttöjen pakottamista leikkimään poikien leluilla (ei toki leikkiautoilla tai -aseilla, koska autot ja aseet "uusintavat fallosentristä paradigmaa"). Lesbofeministit kuvittelevat, että sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen ovat sosiokulturaalisia konstruktioita. Tämä on suunnilleen sama asia kuin jos joku väittäisi painovoimaa pelkäksi kuvitelmaksi. Tällaiseen mielisairaaseen todellisuudenkieltämiseen perustuu mm. Vihreiden ideologia. Tästä syystä kannatan Akuliina Saarikoskea Vihreiden puheenjohtajaksi.

Islamilaisesta kulttuurista

Kriminaalipsykologi Nicolai Sennels:

Jotkin perheet tarjoavat lapsille hyvän kasvuympäristön. He oppivat ottamaan vastuuta, tuntemaan empatiaa ja tajuamaan että tuhoisat tunteet kuten viha, kateellisuus, kostonhalu jne. ovat negatiivisia ja että ne tulee pitää kurissa. Toiset perheet taas tarjoavat huonon kasvuympäristön: lapsista tulee yhteistyökyvyttömiä, haluttomia sopeutumaan yhteiskunnan sääntöihin, piittaamattomia muista ja itsestään jne. Tässä mielessä jokaisessa perheessä on oma kulttuurinsa, omanlaisensa tunne- ja kulttuuriympäristö joka muokkaa siinä kasvavia ihmisiä. Perheet ovat erilaisia ja voivat vaikuttaa ihmisten kehitykseen terveellisellä tai epäterveellisellä tavalla, ja sama pätee myös kulttuureihin.

Ei ole epäilystäkään että muslimikulttuuri tarjoaa yleisesti ottaen epäterveen kasvuympäristön. Sille ominainen vihan ihailu, naisellisten piirteiden (joita psykologiassa kutsutaan ”feminaksi”) tukahduttaminen, epävarma suhde kunniaan, uhrimentaliteetti ja kyvyttömyys nähdä yhteys oman käytöksen ja omien ongelmien välillä on kaikki omiaan luomaan epäkypsiä, aggressiivisia ja matalalla itsetunnolla varustettuja yksilöitä.

...

Muslimikulttuurissa ihmiset katsovat, että heidän elämäänsä kontrolloivat pääasiassa ulkopuoliset tekijät: islam, Allah, imaami, perheen isä, kulttuurin normit ja perinteet sekä – aina kun ilmenee jokin ongelma – vääräuskoiset ja etenkin vääräuskoiset auktoriteetit. Länsimaisessa kulttuurissa tilanne on monessa suhteessa päinvastainen. Katsomme olevamme itse vastuussa elämästämme. Pidämme motivaatiotamme, elämänkatsomustamme, ajattelutapaamme, kommunikointi- ja toimintatapojamme tärkeimpinä elämäämme vaikuttavina tekijöinä. Siksi meillä on niin paljon psykiatreja ja terapeutteja, suuri määrä yhteiskuntatieteitä, rivikaupalla elämänhallintakirjoja yms., jotka on kirjoitettu sisintä elämäämme ajatellen ja perustuvat sille ajatukselle että me luomme ja hallitsemme itse elämäämme.

Nämä asiat ja tämä katsantokanta puuttuvat muslimikulttuurista. Jos olet muslimi ja sinulla on jokin ongelma, sinua ei ole kasvatettu ajattelemaan: ”Mitä teen väärin koska joudun jatkuvasti vaikeuksiin?” Muslimikulttuurissa katse on aina suunnattu ulkomaailmaan: ”Kuka teki tämän minulle, minun elämälleni?”

Tällainen ajattelutapa saa ihmisen pitämään aina itseään uhrina ja jotakuta tai jotakin ulkopuolista syypäänä ongelmiinsa. Professori Bernard Lewis, kuuluisa islam-historioitsija, on tehnyt saman havainnon. Hän muotoili tämän kulttuurieron niin, että länsimaalaiset kysyvät: ”Mitä tein väärin?”, kun taas muslimit kysyvät: ”Kuka teki tämän minulle?”

Niinpä monet muslimit ovat sitä mieltä etteivät he ole itse vastuussa ongelmistaan. Ja on vaikea puhua ihmiselle hänen ongelmistaan jos hänen mielestään kaikki on jonkun muun syytä...

...

Hyvän kasvatuksen saaneilla ihmisillä on yleensä hyvä itsetunto, he ovat yleensä hyväntuulisia ja osaavat ratkaista ongelmansa rakentavalla tavalla. Heidän on helppo rakastaa lähimmäisiään ja olla hyödyksi sekä heille että itselleen.

Kokeneena ammattipsykologina voin kertoa että useimmilla rikollisilla on sisimmässään paljon vihaa, epävarmuutta ja hyvin vähän kykyä empatiaan. Tärkeä kysymys on seuraava: miksi niin monet muslimit saavat sellaisen kasvatuksen joka tekee heistä rikollisia?

Vastaan kysymykseen analogialla. Jotkin perheet tarjoavat lapsille hyvän kasvuympäristön. He oppivat ottamaan vastuuta, tuntemaan empatiaa ja tajuamaan että tuhoisat tunteet kuten viha, kateellisuus, kostonhalu jne. ovat negatiivisia ja että ne tulee pitää kurissa. Toiset perheet taas tarjoavat huonon kasvuympäristön: lapsista tulee yhteistyökyvyttömiä, haluttomia sopeutumaan yhteiskunnan sääntöihin, piittaamattomia muista ja itsestään jne. Tässä mielessä jokaisessa perheessä on oma kulttuurinsa, omanlaisensa tunne- ja kulttuuriympäristö joka muokkaa siinä kasvavia ihmisiä. Perheet ovat erilaisia ja voivat vaikuttaa ihmisten kehitykseen terveellisellä tai epäterveellisellä tavalla, ja sama pätee myös kulttuureihin.

Ei ole epäilystäkään että muslimikulttuuri tarjoaa yleisesti ottaen epäterveen kasvuympäristön. Sille ominainen vihan ihailu, naisellisten piirteiden (joita psykologiassa kutsutaan ”feminaksi”) tukahduttaminen, epävarma suhde kunniaan, uhrimentaliteetti ja kyvyttömyys nähdä yhteys oman käytöksen ja omien ongelmien välillä on kaikki omiaan luomaan epäkypsiä, aggressiivisia ja matalalla itsetunnolla varustettuja yksilöitä.

...

Tärkein opinkappale akateemisissa piireissä on se että syyn ja seurauksen laki ei päde muslimien kohdalla. Tarkoitan syyllä ja seurauksella yksinkertaisesti sitä että ihmiset luovat itse oman elämänsä. Yliopistomaailmassa opetetaan että köyhien ja yhteiskunnalle vahingollisten ihmisten kohtalo on meidän muiden käsissämme. Kuitenkin on selvää että muslimit ovat itse vastuussa ongelmistaan kieltäytymällä integroitumasta, oppimasta tanskaa, tarjoamasta lapsilleen koulutusta, työskentelemästä, avautumasta läntiselle kulttuurille jne.

...

Ihmisten kutsuminen täysin erilaisesta kulttuurista asumaan meidän maissamme on suurin sosiologinen koe ihmiskunnan historiassa ja on selvää että se päättyy huonosti. Syvällekäyvät muutokset kokonaisen maanosan demografiassa ovat äärimmäisen vaarallisia.

Maahanmuuttajat joilla ei ole halua assimiloitua – siis omaksua kulttuurimme ja tulla länsimaalaisiksi – eivät kuulu tänne. Meidän pitäisi löytää planeetaltamme jokin paikka jossa sellaiset ihmiset voisivat elää ilman painetta sopeutua ja jossa heidän yhteiskunnalle haitallinen käytöksensä, uskonnollinen fanatisminsa ja taloudellinen taakkansa ei vahingoittaisi heidän ympäristöään.

...

Myönnytykset vahvistavat epäilemättä muslimien tunnetta että he ovat voimakkaita ja oikeassa. Se saa myös meidät näyttämään heikoilta heidän silmissään. Heidän uhrimentaliteettinsa kasvaa joka kerta kun joku myönnytyspolitiikan harjoittaja avaa suunsa. Myönnytykset nimittäin kuuluvat läntiseen perinteeseen. Me odotamme että tekemällä kompromisseja ja olemalla ystävällisiä saamme toiset tuntemaan kiitollisuutta ja tekemään parhaansa ratkaistakseen ongelmansa. Muslimit ajattelevat toisin – heidän kulttuurissaan koira joka haukkuu kovimmin pääsee päälliköksi.

Me olemme tottuneet ajattelemaan että vain pienet koirat haukkuvat – isojen koirien ei tarvitse haukkua, koska ne voivat tehdä mitä haluavat. Kun ne haukkuvat, ajattelemme että ne ovat epäkypsiä ja tarvitsevat vain lisää kasvatusta. Tekemällä myönnytyksiä ja kompromisseja omien arvojemme suhteen saamme muslimit pitämään meitä heikkoina ja haavottuvaisina, ja he tuntevat yhä vähemmän tarvetta sopeutua kulttuuriimme. Myönnytyspolitiikka on kuolettava seuraus kyvyttömyydestä ymmärtää tätä oleellista eroa läntisen ja islamilaisen kulttuurin välillä.

Perheinstituutiosta

Timo Hännikäinen:

Usein unohdetaan, että yksinhuoltajaperheet ym. uusperheet ovat lähinnä hajonneiden ydinperheiden raunioille syntyneitä korvikeratkaisuja eivätkä mitään uudentyyppisen perhemallin kokeiluita. Ja vaikka hajonneidenkin perheiden lapsista tulee useimmiten aivan hyvin pärjääviä yksilöitä, se ei silti tarkoita, että sellaisessa ympäristössä kasvaminen olisi mikään ideaali.

Ydinperheen puolesta näyttäisi puhuvan sellainenkin biologinen seikka, että kun ihmisten jälkeläisten kasvuaika on varsin pitkä, lajimme soveltuu parhaiten pitkiin parisuhteisiin, joissa molemmat vanhemmat hoitavat lasta.

Liberaalien/vasemmistolaisten yhden perusväittämän mukaan ydinperhe on korkeintaan parinsadan vuoden ikäinen instituutio. Todellisuudessa tämä perhemalli on ollut olemassa läpi historian. Varhaisimmat ydinperhe-esimerkit ovat löytäneet arkeologit joistakin kivikautisista haudoista, joihin on haudattu isä ja äiti jälkikasvuineen. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ydinperhe olisi "alkuperäisin" perhemalli, mutta kumoaa kyllä väitteen, että se olisi ilmiönä kohtalaisen tuore.

Nykyisenlainen ydinperhe on erilainen kuin aiemmin länsimaissakin vallitsevana ollut perhemalli siinä mielessä, että se on yleensä "eristetty" muusta yhteisöstä. Aiemmin perheeseen kuului enemmän tai vähemmän koko suku, tosin silloinkin laajemmasta "la famigliasta" oli eristettävissä kova ydin eli eri sukupuolta olevat vanhemmat biologisine jälkeläisineen.

Terävässä perhettä koskevassa tutkielmassaan "Haven in a heartless world" (1977) amerikkalainen historioitsija Christopher Lasch toteaa, että perheen kovan ytimen eristäminen oli eräänlainen teollisen kapitalismin tarjoama yksityinen unelma, korvike siitä että työnteko oli muuttunut teollistumisen myötä ankean rutiininomaiseksi ja yhteiskunta yhä kilpailuhenkisemmäksi. Ydinperhe näyttäytyi rauhallisena turvapaikkana ja keskinäisen luottamuksen tyyssijana epävarmassa maailmassa. Kuitenkin ydinperheen asema on koko modernina aikakautena ollut ristiriitainen: moderni markkinatalous on hajottanut sitä yhtä kiivaasti kuin rakentanutkin. Kun molempien vanhempien on pakko käydä töissä elättääkseen lapset, lapset siirtyvät yhä enemmän yhteiskunnan huollettavaksi. Lisäksi modernissa yhteiskunnassa pärjäämisen edellyttämä jatkuva kouluttautuminen katkaisee traditioiden siirtymisen sukupolvelta toiselle ja lisää erilaisten koulutettujen asiantuntijoiden (psykiatrit, sosiaaliviranomaiset, kasvatusneuvojat jne.) valtaa perheen asioihin. Ydinperhe ei siis koskaan ole pysynyt sellaisena yksityisyyden saarekkeena, jollaisena sitä on markkinoitu.

Tuo Laschin teos on ehdottoman suositeltavaa luettavaa jokaiselle aiheesta kiinnostuneelle. Se on peruskatsomukseltaan konservatiivinen, mutta murtaa paljon sekä vasemmiston että oikeiston rakentamia myyttejä perheestä.

Oikea ongelma (alkoholismi), väärä ratkaisu (alkoholivero)

Nina Mikkonen:

Lomalla liian moni aikuinen on relannut, kas raskaat työt ovat vaatineet raskaat huvit. Viisveisaten lapsista. Liian monella putki on jäänyt päälle eikä työhön paluu suju ongelmitta. Monessa tapauksessa alkoholin kyytipoikina monenmoiset mömmöt ovat myös päänsekoituksessa mukana.

Liian moni ajattelee, että mitä se muille kuuluu miten kukin lomailee. Ehkei se aina kuulu, mutta näkyy kyllä tilastoissa, tuntuu kukkarossa ja seuraavan sukupolven mielenterveydessä.

Helsingin Sanomissa (28.7.09) oli asiasta suoraa tekstiä: joka kymmenes suomalainen on kasvanut kodissa, jossa vanhempien liiallinen alkoholinkäyttö on aiheuttanut lapselle ongelmia tai haittaa.

Ylen uutisissa kerrottiin äsken, kuinka selviämisasemille ja klinikoille riittää nyt lomakauden päätyttyä asiakkaita jonoksi asti.

Voi vain kuvitella, mitä kaikkea lapset ovat joutuneet tämänkin kesän aikana alkoholia kuluttavissa perheissä näkemään ja kokemaan. Kesä on saattanut kulua viinalla läträämistä katsoen ja pelkoa, huolta sekä murhetta tuntien. Pää on painettu tyynylle pelko kainalossa ja sen kanssa on noustu aamulla ylös. Alkaako juominen heti aamusta ja keitä liittyy seuraan? Milloin alkaa tappelu ja pystyykö sitä puolustamaan vanhempiaan? Jos tuhoaa pullot, hakevatko he lisää? Välittävätkö naapurit ja kuulevatko he hädän? Selviävätkö vanhemmat töihin? Aiheellisia pelkoja riittää.

Päihdeongelmista ollaan ympäristössä hyvin perillä vaikkei sitä virallisesti myönnetäkään. Menee muuten mukavan ihmisen maine. Naapurusto, koulut, kunnat ja työpaikat osallistuvat ainakin lain hengen rikkomiseen, jos päihdeongelmaisten perheiden menoa katsotaan läpi sormien.

Pahinta on, että sikiöllä ei ole ihmisoikeuksia. Tupakkaa ja päihteitä käyttäviä odottavia äitejä ja pienten lasten vanhempia ei viitsitä saattaa vastuuseen. Teettää työtä ja saattavat päättäjänkin äänet seuraavissa vaaleissa vähentyä. Lapsille alkoholista aiheutuvien haittojen vähennys on kirjattu hallitusohjelmaankin, käytännön toteutus vain puuttuu.

Tähän asti olen täysin samaa mieltä Nina Mikkosen kanssa. Tosin suhtaudun skeptisesti siihen, että alkoholista lapsille aiheutuvien haittojen vähentäminen julistetaan poliittiseksi tavoitteeksi. Eihän kukaan kannata sosiaalisten ja terveydellisten haittojen aiheuttamista lapsille, joten näiden haittojen vähentämisen kirjaaminen hallitusohjelmaan on melkein yhtä tyhjän kanssa. Yhtä hyvin voitaisiin kirjata hallitusohjelmaan tavoitteeksi vaikkapa parisuhdeväkivallan vähentäminen. Eihän kukaan rehellinen ihminen kannata parisuhdeväkivaltaa, mutta ei sitä voi poliittisilla julistuksilla juurikaan vähentää.

Nina Mikkonen:

Jokaisella lapsellakin on oikeus virkeään ja iloiseen mieleen loman jälkeen. Niinpä ehdotan, että viina- ja virvoitusjuoma-, viihde- ja makeisteollisuus antaisi VAPAAEHTOISESTI kauniin kesän tuomista myyntituotoistaan prosentin päihdeongelmaisten perheiden ja lasten auttamiseksi. Alkoholi- ja tupakkaveron voi huoletta tuplata. Kukaties siten välittämisen henki yhteiskunnassa vahvistuu ihan käytännössä ns. hyvinvointi-Suomessa.

Viimeksimainitusta poliittisesta tavoitteesta eli alkoholi- ja tupakkaveron kaksinkertaistamisesta olen tietysti täysin eri mieltä Nina Mikkosen kanssa.

Ensinnäkin on lähtökohtaisesti väärin rangaista kollektiivisesti kaikkia alkoholinkäyttäjiä muutamien ongelmakäyttäjien törkeästä käytöksestä, kuten sikiövaurioiden aiheuttamisesta.

Eihän esimerkiksi rattijuoppoudestakaan anneta sakkoja tai vankeutta kaikille autoilijoille tai kaikille alkoholinjuojille, vaan nimenomaan pelkästään rattijuopoille.

Alkoholinkäytöstä rankaiseminen verotuksella muutamien ongelmakäyttäjien väkivaltaisen käyttäytymisen, päihteidenkäytön aiheuttamien sikiövaurioiden tai lastenkasvatuksen ja huoltajuusvelvollisuuksien laiminlyönnin takia on aivan sama asia kuin auton hallussapidosta tai autolla ajamisesta rankaiseminen muutamien rattijuoppojen takia.

Kollektiiviset rangaistukset ovat väärin. Ne ovat ensinnäkin moraalisesti väärin, koska ne rankaisevat syyttömiä. Toiseksi ne ovat myös pragmaattisesti väärin, koska ne eivät ehkäise ongelmakäyttäytymistä. Vastuun kollektivisointi eli vastuun siirtäminen syylliseltä yksilöltä koko väestölle tai muulle laajalle ihmisryhmälle johtaa vastuuttoman, rikollisen käyttäytymisen lisääntymiseen. Lopputulos on siis täsmälleen päinvastainen kuin se mitä on tavoiteltu: kielteinen ilmiö, jota on haluttu vähentää, lisääntyy.

Toiseksi alkoholi- ja tupakkaveron korottaminen johtaisi väistämättä alkoholin ja tupakan salakuljetuksen lisääntymiseen, alkoholin kotituotannon lisääntymiseen (kilju, kotiviini, pontikankeitto), korvikealkoholien käyttöön (Lasol, Masinol jne.) ja pimeän viinan epäpuhtauksien aiheuttamiin terveyshaittojen lisääntymiseen (esim. venäläinen Suomeen salakuljetettu piraattiviina voi sisältää esim. formaldehydia, joka aiheuttaa elinikäisen keskushermostovaurioita) sekä joidenkin alkoholinkäyttäjien ja tupakoitsijoiden siirtymiseen muihin päihteisiin (kannabis, amfetamiini, lääkkeiden väärinkäyttö jne.) näiden substituuttipäihteiden suhteellisen hinnan halventuessa alkoholi- ja tupakkaverotuksen korotuksen aiheuttaman alkoholin ja tupakan hinnannousun myötä.

Nämä ovat haittoja, joita Nina Mikkonen ei ole ottanut huomioon esittäessään alkoholi- ja tupakkaverotuksen kaksinkertaistamista perin kevyesti, ns. lonkalta, mutu-mielipiteenä.

Sanoin tämän blogin esittelytekstissä näin:

Järkevässä, terveessä yhteiskuntajärjestelmässä valtio sekaantuu asioihin mahdollisimman vähän.

Valtio on kuin ravintolan portsari, joka ei häiritse normaaleja asiakkaita. Mikäli ongelmia ilmenee, portsarin on yritettävä hoitaa ne puhumalla. Häiriköivän asiakkaan laittaminen käsirautoihin on vasta äärimmäinen hätäkeino.

Vastaavasti valtiovaltaan on turvauduttava vain äärimmäisessä hädässä. Tällöinkin on mietittävä, onko valtion toimenpiteistä varmasti enemmän hyötyä kuin haittaa. Yleensä ei ole.

Hippokrateen lääkärinvalan ensimmäinen kohta tunnetaan latinaksi muodossa primum est non nocere eli tärkeintä on olla aiheuttamatta haittaa. Tämä kelpaa myös yhteiskunnallisen päätöksenteon ohjenuoraksi. Ensisijaisen tärkeää on olla aiheuttamatta ihmisille haittaa valtiovallan toimenpiteillä.

Kieltolaki on varoittava esimerkki utopistisesta, naiiviin kaikkivoipuusharhaan perustuvasta valtiovallan toimenpiteestä, joka taustalla olleesta näennäisen hyvästä aikomuksesta (alkoholismin aiheuttamien terveyshaittojen ja sosiaalisten ongelmien eliminointi) huolimatta aiheutti kohtuuttoman suuria yhteiskunnallisia haittoja.

Nina Mikkosen mielipide alkoholiverotuksesta on vastaava malliesimerkki liian sokeasta luottamuksesta valtiovaltaan ongelmienratkaisijana, kyvyttömyydestä nähdä valtiovallan interventioiden aiheuttamia haittoja.

Suosittelen Nina Mikkoselle mietittäväksi em. periaatetta primum est non nocere eli tärkeintä on olla aiheuttamatta haittaa.

Valtion kykyyn ratkaista ongelmia pitää suhtautua äärimmäisen skeptisesti.

Valtiovallan interventioihin on suhtauduttava lähtökohtaisen epäluuloisesti.

Aina on pelättävä, että valtion sekaantumisesta asioihin on enemmän hyötyä kuin haittaa. Kansalaisten alkoholinkäytön ja tupakanpolton holhoaminen kovalla verotuksella ei ole poikkeus tästä.