Orwellilainen "tutkija" kutsuu sananvapautta totalitarismiksi

HS esittelee jonkun hörhön kirjoittaman huuhaapamfletin, jossa väitetään internetin käytön johtavan totalitarismiin:

Tutkija varoittaa: Nimetön internet vie totalitarismiin

18.8.2010 0:13

Nykymuotoinen internet-kulttuuri heikentää verkon käyttäjien persoonaa ja nostaa joukon yksilön edelle, varoittaa Jaron Lanier äskettäin suomennetussa manifestissaan Et ole koje (Terra Cognita).

Virtuaaliteknologiaa jo 1980-luvulla kehittänyt Lanier toivoo, että internetin käyttäjät esiintyisivät internetissä persoonallisesti ja omaperäisesti. Esimerkiksi mitään materiaalia ei hänen mielestään pitäisi julkaista verkossa nimettömänä, ellei aineiston julkaisija ole suorassa vaarassa.

Nimettömyyden ideologia perustuu ajatukselle, että verkko ja joukko ovat yksilöä arvokkaampia, Lanier väittää. Hän varoittaa tällaiseen ajatteluun perustuvasta "kyberneettisestä totalitarismista".

Monia verkon ja tietotekniikan kehittäjiä ajaa Lanierin mukaan usko siihen, että internet on heräämässä eloon ja muuttumassa yli-inhimilliseksi tietoisuudeksi. Ajattelulla on hänen mukaansa yhtymäkohtia evankeliseen kristillisyyteen, jossa odotetaan suurta muutosta ja sen jälkeistä pelastusta.

Lanier ei itse usko koneälyyn. Hän esittää hävyttömän yksinkertaisen kysymyksen:

"Entä jos ihmiset ovat todellisia, mutta informaatio ei?"

Jussi Ahlroth arvioi Jaron Lanierin kirjan keskiviikon Helsingin Sanomissa.

Onneksi HS:n yleisönosastossa ihmiset ovat paljon paremmin perillä asioista kuin Helsingin Sanomien toimituksessa:

	Jaahas Kari | 18.8.2010 0:34
	Kyseinen tutkija ei selvästikään ymmärrä mitä totalitarismi tarkoittaa.

Jo ennen huomista arvostelua... foobar | 18.8.2010 0:42

Se, että Lanierin lausahdukset saattavat miellyttää omaa elitismiohjautunutta mieltä ei välttämättä tarkoita niiden olevan mielekkäitä tai erityisen hyvin perusteltuja. Hesarin toimituslinjan (jossa sen omaa keinotekoista auktoriteettiasemaa murentavaa anonymiteettiä, toimivaa sananvapautta ja olematonta julkaisukynnystä vastaan käydään jatkuvaa sotaa) vastapuoleksi voinee lukea erään kommentin Lanierin mielipiteistä vaikkapa Telegraphin blogeista: http://blogs.telegraph.co.uk/technology/ shanerichmond/100004521/jaron-laniers-sloppy-case-against-the-forces-of-the-internet/

	Mielipiteen ohjailua Tikka 71 | 18.8.2010 0:48
	Oikean nimen käyttöä vaativa viranomaissensuroitu Internet se vasta totalitarismiin viekin.

Kaiken maailman toisinajattelijoita...
Anonymous | 18.8.2010 0:55

... nostetaan "tutkijoina" mediassa esiin. Tässäkin jutussa olisi voinut vähän paremmin käydä ilmi, että kyseinen kaveri ei ole ehkä kaikkein terävimpiä veitsiä keittiönlaatikossa. Mies tuntuu olevan samassa kaliiberissa kuin kotimaisempi Pentti Linkolamme. Lanier vastustaa internetin anonymiteettiä, koska se on paha juttu kaikin puolin. Hän vastustaa myös Facebookin nimellistä kirjoittelua, koska tämä muuttaa ihmiset yksiulotteisiksi ja muutenkin mitäänsanomattomiksi. Jostain syystä kumpikaan näistä asioista ei ole haitannut näitä ihmisiä, jotka internetiä itse käyttävät. Lanierin ongelma on ilmeisesti se, että muille ihmisille tarjotaan mahdollisuuksia sekä anonyymiin, että ei-anonyymiin kommunikointiin, eikä hänelle ole annettu erityisoikeutta näiden molempien kieltämiseen. Tiivistettynä oikeastaan Lanierin kanta tuntuu olevan, että internet on paha asia, täsmälleen samoista syistä, kuin painoteknologia ja puhelinverkot olivat myös aikanaan todella pahoja asioita. En usko, että maailma muuttuisi ainakaan paremmaksi paikaksi, jos Lanierille tai muille hänen sympatisoijilleen annettaisiin internetin hätä-seis kytkin.

HS siis esittelee "tutkijana" ja ilmeisesti suurena intellektuellina henkilön, jonka ei ymmärrä sanaa totalitarismi. Tämä henkilö, Jaron Lanier, edustaa itse totalitaarista ajattelua halutessaan kieltää ihmisiä esiintymästä internetissä anonyymisti.

Suomessa Julkisen sanan neuvoston entinen puheenjohtaja Pekka Hyvärinen on edustanut samaa totalitaarista pyrkimystä internetin sensurointiin. Nyt HS esittelee tämän Jaron Lanierin jonain intellektuellina, joka asiantuntijan auktoriteetilla jyrähtää anonymiteettia vastaan. Kaiken kukkuraksi tämä Lanier väittää anonymiteetin johtavan totalitarismiin, vaikka nimenomaan mahdollisuus ilmaista poliittiset mielipiteensä anonyymisti takaa kansan mielipiteiden tulemisen vapaasti esille. Vallanpitäjäthän voivat vainota ihmisiä heidän mielipiteidensä perusteella vain, jos kunkin mielipiteen ilmaisijan henkilöllisyys on tiedossa.

Juuri tästä syystä kaikenmaailman Mika Illmanit, Mikko Puumalaiset, Johanna Suurpäät, Eva Biaudetit, Astrid Thorsit jne. vastustavat nimenomaan anonyymina "rehottavaa" nettikeskustelua. He haluavat rajoittaa kansalaisten vapaata mielipideilmaisua pelottelemalla kansaa sillä uhkauksella, että ihmisiä rangaistaan heidän esittämistään mielipiteistä. Se, että ihmiset tietävät voivansa joutua oikeuden eteen syytettynä "kunnianloukkauksesta", "kiihotuksesta kansanryhmää vastaan" tai "kunnianloukkauksesta" vain ilmaisemiensa mielipiteiden tai tosiasioiden perusteella, rajoittaa ratkaisevasti ihmisten halua lausua mielipiteitään tai tietojaan julkisesti.

Keronen:

Helsingin Sanomissa Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen sanoo, että hän tahtoo sensuroida Internetistä pornoa ja törkeimpiä ylilyöntejä. Hyvärinen ei kuitenkaan tahdo sanoa sensurointiaikeitaan sensuuriksi, koska hän tahtoo ihmisten menevän lankaan ja nielevän purematta sanahelinänsä ja orwellimaisen uuskielensä.

...

Potentiaalinen oikeus merkitsee oikeutta, joka teoriassa voi toteutua, mutta joka ei ole käytännössä toteutunut. Esimerkiksi jokin lakipykälä voi antaa ihmisille oikeuden tehdä jotain, mutta varsinaisesti tämä oikeus ei tosiasiallisesti ole olemassa ennen kuin ihmiset myös käyttävät sitä oikeutta. Tämä johtuu siitä, että ennen kuin oikeutta on myös tosiasiallisesti käytetty ja on nähty, miten oikeusjärjestys reagoi oikeuden käyttämiseen, on mahdollisuus, että lupaus oikeudesta jää merkityksettömäksi. Potentiaalinen oikeus on olemassa vain lain sanamuodon tasolla, mutta ei vielä todellisuudessa. Jotta sananvapaus, eli oikeus sanoa mitä tahansa mielipiteitä aivan miten tahtoo, voi toteutua myös tosiasiallisesti, on sitä oikeutta käytettävä ja sillä on sanottava mitä tahansa mielipiteitä aivan millä tavalla tahansa.

Nykyisessä kontrollointiyhteiskunnassa, jota Mikko Puumalainen, Mika Illman ja muut liian monta Hitler-leffaa katsoneet totalitarismin kannattajat pyrkivät ajamaan, on sananvapaus monelta osalta enemmän potentiaalisen kuin tosiasiallisen oikeuden tasolla. Ensinnäkin sananvapautta rajoitetaan suoralla normatiivisella kontrollilla, jossa väärinajattelijoita sakotetaan tai vangitaan. Hyvänä esimerkkinä on tapaus Ellilä.

Sakkojen ja vankeustuomioiden antamisen merkitys ei rajoitu pelkästään niihin yksittäistapauksiin, vaan osaltaan ne ovat tärkeä elementti luomassa pelkoyhteiskuntaa. Jos on olemassa jo ennakkotapauksia siitä, että ihmiset saattavat saada jopa perustelluista mielipiteistä sakkoja, aiheuttaa se väistämättä sen, että ihmiset harkitsevat useamman kerran, ennen kuin kertovat edes perusteltuja mielipiteitään. Tämä rajoittaa tosiasiallista sananvapautta, eli aiheuttaa sen, että sananvapaus on enemmän pelkästään lain kirjainta kuin oikeassa elämässä toteutuva oikeus, jota ihmiset käyttävät vapaasti.

Puumalaisten, Illmanien ja muiden uusnatsien touhu on vastoin esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kannanottoja, joten se ei varsinaisesti mene lain mukaan. Koska touhu on laitonta, on se sananmukaisesti myös terrorismia. Terrorismissa on kyse pelon luomisesta tiettyjen päämäärien saavuttamiseksi. Pelote on tässä tapauksessa sakko- tai vankeusrangaistus. Samalla tavalla islamistisessa terrorismissa pyritään pelottelemaan ihmisiä olemaan kritisoimatta islamia uhkaamalla heitä rangaistuksella. Uusnatsien ja islamistien tavoitteet ovat myös melko samanlaisia, eli sananvapauden rajoittaminen.

Useimmat sanomalehdissä intellektuelleina esitetyt henkilöt ovat norsunluutorneissa asuvia idiootteja, jotka eivät tajua reaalimaailmasta mitään. Esimerkiksi islam-asiantuntijoina esitetään sellaisia ihmisiä kuin Jaakko Hämeen-Anttila, jonka mukaan islam mm. ei sorra naisia.

Se kertoo jotain länsimaisen sivistyksen rappiosta, että sivistyneistönä esitetään mahdollisimman sivistymättömiä, asioista mahdollisimman huonosti perillä olevia ihmisiä.

Aikoinaan Suomessa pidettiin suuuuuuuuurena intellektuellina "filosofi" G.H. von Wrightiä, joka mm. advokoi kansan elintason pudottamista puoleen nykyisestä. En muista Wrightin koskaan sanoneen mitään järkevää mistään sellaisesta asiasta, jolla olisi jotain konkreettista merkitystä ihmisten kannalta. Wrightin "työ" perustui erilaisten käsitteiden pyörittelyyn ("kielifilosofiaan") Wittgensteinin "työn" jatkajana. En ole koskaan kuullut kenenkään osoittaneen, että Wrightin "työstä" olisi ollut mitään hyötyä kenellekään. Kuitenkin Wrightiä haastateltiin 1980-90-luvuilla joka paikassa suuuurena intellektuellina, virallisena Waltakunnan Wanhana Wiisaana, joka kertoi Totuuden jokaisesta asiasta.

Wrightin "humanistinen" maailmankuva oli kuitenkin sellainen, joka oli ristiriidassa objektiivisen luonnontieteellisen tutkimuksen tuottaman tiedon kanssa ja valistuksen arvojen eli modernin länsimaisen sivilisaation kanssa. Wright edusti "hermeneuttista" lähestymistapaa, jolla voidaan relativistisesti legitimoida minkä tahansa mutu-paskapuheen esittäminen "tieteellisenä" akateemisena tutkimuksena:

Wrightin filosofisen persoonan toinen puoli oli toimiminen kulttuurikriitikkona. Tähän puoleen liittyvät muun muassa sellaiset teokset kuin Ajatus ja julistus, Humanismi elämänasenteena ja Tiede ja ihmisjärki. Niissä hän tutkiskeli tieteen ja teknologian vaikutusta ihmiseen ja yhteiskuntaan. Von Wrightin omien sanojen mukaan tällaiset teokset olivat lähinnä hänen oman aikansa ymmärtämisyrityksiä.^[1]

Tässä suhteessa von Wright sai vaikutteita Oswald Spengleriltä, jonka pessimistisiin äänensävyihin läntisen sivilisaation tilasta hän osittain yhtyi. Von Wright varoitti ”niistä moraalisista vaaroista, joihin ihminen antautuu, kun hän alkaa luottaa järkensä ratkaisuihin”.^[6] Kirjassaan The Myth of Progress (Edistyksen myytti) hän kyseenalaisti taloudellisen ja teknisen kehityksen todellista edistyksellisyyttä.

Wright korosti ihmistieteiden menetelmän omaleimaisuutta, ja katsoi näin olevansa ”analyyttinen hermeneutikko”.^[8] Tällainen näkemys ilmenee muun muassa vuonna 1971 ilmestyneessä tieteenfilosofisessa teoksessa Explanation and Understanding, joka perustuu Cambridgen yliopistossa pidettyihin Tarner-luentoihin. Von Wrightin mukaan ihmistä intentionaalisesti toimivana kulttuuriolentona tutkivat tieteet eli ihmistieteet voivat vaatia itsenäisen aseman suhteessa luonnontieteisiin. Tämä johtuu siitä, että ihmistieteet pyrkivät ymmärtämään, luonnontieteet puolestaan selittämään. Tämä analyyttinen hermeneutiikka voidaan nähdä sillanrakennusyrityksenä analyyttisen ja hermeneuttisen perinteen välillä.^[1]

Tätä spengleriläis-linkolalaista obskurantistia tuotiin sanomalehdissä, tv-ohjelmissa ja akateemisissa seminaareissa esille kaikkien alojen asiantuntijana, joka tyhmän rahvaan yläpuolelta käsin, von Oben, ilmoittaa syvällisiä Totuuksia ziggurratinsa huipulta. Objektiivista luonnontieteellistä tutkimusta eksplisiittisesti vastustaneen humanistisen "filosofin" mielipiteitä siteerattiin mm. argumentteina ydinvoimaa vastaan. Humanisti-intellektuellit uskoivat kaikkien sivistyneiden ihmisten vastustavan ydinvoimaa, koska itse der Humanist von Wright julisti ydinvoiman vastaisuutta akateemisena Totuutena.

Wright on sittemmin kuollut ja kuopattu, mutta sama henkilönpalvonta jatkuu. Nykyään sen kohteena ovat mm. sellaiset pölvästit kuin Pekka Himanen, joka "filosofin" auktoriteetilla vaatii lisää veronmaksajien rahoja mm. Teemu Mäen kissantappovideoiden tukemiseen, Katariina Lillqvistin "Mannerheim oli homo, läl-läl-lää"-animaatioiden tukemiseen, Mimosa Palen kolmimetrisen vitun tukemiseen jne. ja maahanmuuttajien hyysäämiseen. Himanen esitetään mediassa "huippuprofessorina", jonka "resepti" Suomen ongelmien ratkaisuksi on satojentuhansien maahanmuuttajien tuominen Suomeen.

Huippuprofessorin resepti Suomelle: 200 000 maahanmuuttajaa

Julkaistu: 17.3.2009

Kansainvälisesti arvostettu suomalaisprofessori Pekka Himanen toi tänään mielenkiintoisen lisän maahanmuuttajakeskusteluun esittämällä presidenttifoorumissa, että 2010-luvulla Suomeen tarvittaisiin vuosittain 20 000 maahanmuuttajaa. Näin turvattaisiin Suomen talouskasvu, kun kansa eläköityy.

Tämä tarkoittaisi kohtapuoliin alkavalla vuosikymmenellä yhteensä 200 000 maahanmuuttajaa, joka nostaisi Suomen ulkomaalaisten määrän prosentuaalisesti eurooppalaiselle keskitasolle.

Himanen siis esitetään "kansainvälisesti arvostettuna" asiantuntijana, joka "tietää" ratkaisut maamme ongelmiin. Tällöin tavoin Himasen henk. koht. mielipide, että Suomessa asuva maahanmuuttajaväestö pitäisi kaksinkertaistaa kymmenessä vuodessa, pystytään julistamaan kansalle ylhäältä annettuna totuutena. Näin Himasen ym. hörhöjen ei koskaan tarvitse perustella omia henk.koht. mielipiteitään mitenkään. He voivat sanoa mitä tahansa ja heitä palvova media esittää sen aina suuren gurun syvällisenä Viisautena.

Nimenomaan tätä ilmiötä edustaa tuo orwellilainen "tutkija" Jaron Lanier, joka kutsuu sananvapautta totalitarismiksi. HS antaa palstatilaa tuollaiselle järjettömälle paskapuheelle esittämättä mitään journalistista kritiikkiä moisesta käsitteiden vääristelystä ja obskurantistisesta teknologiafobiasta. Jostain syystä median harrastaman henkilönpalvonnan kohteena ovat aina totalitaristit ja obskurantistit. Auktoriteettien ihailu ei koskaan kohdistu liberaaleihin ja valistushenkisiin intellektuelleihin, kuten Hayekiin. Journalistit ovat jostain syystä aina liitossa Wrightin, Sartren ja Heideggerin kaltaisten totalitarististen obskurantistien kanssa eivätkä koskaan liberaalien ja rationalistien kanssa.

Murteista ja sivistyssanoista

Facebookista:

Kielletyt sanat ja sanonnat

Tälle listalle lisättyjen sanojen ja sanontojen käyttö on täten kielletty universumin säännöissä (§3.2) niiden ihmiskunnan psyykeä rappeuttavien vaikutuksiensa vuoksi.

Matias Huhtilainen

De facto- ja de jure -termien käyttäminen. Jos tunnistit itsesi tästä, hyppää katuun ♥

Mikko Ellilä

Nehän ovat ihan järkeviä termejä, mutta valitettavasti niitä käytetään usein väärin.

Jaakko Vähälä

quod erat demonstrandum = kaikki akateemiset saivartelijat vois vaikka kusaista muuntajaan

Mikko Ellilä

Sivistyssanojen väärinkäytöstä huomauttaminen ei ole saivartelua. Junttien, jotka eivät osaa sivistyssanoja, ei pitäisi yrittää käyttää niitä. Termiä de facto käytetään virheellisesti merkityksessä "ihan oikeasti" tai "ihan varmasti", vaikka de facto tarkoittaa "tosiasiallisesti", "käytännössä" vastakohtana käsitteelle de jure, "lain mukaan", "laillisesti".

Matias Huhtilainen

Mikko Ellilän huomautus kyseisten termien väärinkäytöstä oli mielestäni täysin relevantti.

Tosin minusta termejä de facto ja de jure ei pitäisi käyttää silloinkaan, kun puhuja ymmärtää niiden merkityksen. Se osoittaa ajattelemattomuutta keskustelukumppania kohtaan. Akateemisista ihmisistäkin vain ehkä neljä kymmenestä tietää, mitä tarkoittavat termit de facto ja de jure.

Mikko Ellilä

Tuota en usko, koska minä olen tiennyt nuo termit jo 10-vuotiaasta asti. Tosin vanhempani ovat juristeja, mikä saattaa vaikuttaa asiaan.

Matias Huhtilainen

Hienoa. Minä vasta 15-vuotiaasta. Se, että me tiedämme, mitä kyseiset termit tarkoittavat, ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että vain harva kykenee kertomaan, mitä de jure ja de facto tarkoittavat. Näin ollen kyseisten termien viljely omassa puheessaan on moukkamaista käytöstä.

Mikko Ellilä

Kyllä minun mielestäni voidaan olettaa, että nuo termit kuuluvat kaikkien lukion käyneiden sanavarastoon. On kuitenkin parempi olla käyttämättä niitä kuin käyttää niitä väärin.

Julia Watanen

Jos kerran puhutaan suomea, niin voi sitten sanoa "tosiasiallisesti" tai "laillisesti". Vastaavat suomenkieliset sanat kun eivät lauseen kestoa merkittävästi pidennä.

Mikko Ellilä

Sivistyssanat ovat yleensä lyhyitä, ytimekkäitä, hyvin täsmällisiä ilmaisuja, joiden merkitys on paljon selkeämpi kuin vastaavien tavallisten sanojen. Siksi sivistyssanojen käyttäminen ei yleensä suinkaan ole turhaa.

Esim. "kylmän sodan aikana Itä-Euroopan maat olivat de jure itsenäisiä valtioita, mutta de facto Neuvostoliiton vasalleja" on hyvin täsmällinen, yksiselitteinen ilmaisu, kun taas "Itä-Euroopan maat olivat laillisesti itsenäisiä valtioita/lain mukaan itsenäisiä valtioita" kuulostaa epäselvältä; siitä herää heti kysymys, että minkä lain mukaan, miten niin laillisesti jne.

Matias Huhtilainen

Ellilä: mainitsit, että molemmat vanhempasi ovat juristeja. Oletko sukua edesmenneelle rikosoikeuden professori Reino Ellilälle?

Mikko Ellilä

Reino Ellilä oli isoisäni veli eli isosetäni. Hänen veljensä eli isoisäni Tauno Ellilä oli prosessioikeuden professori. Isänikin on oikeustieteen tohtori ja äitini oikeustieteen kandidaatti. Perheessämme käytetään silloin tällöin juridisia termejä arkisessa ruokapöytä-/kahvipöytäkeskustelussakin, joten minulla saattaa olla epärealistinen käsitys juridisten termien yleisestä tunnettuudesta laajan yleisön keskuudessa.

Sanon tämän siis itsekritiikkinä; minulla on usein tapana luulla yleisesti tunnetuiksi sellaisia termejä, jotka monien mielestä ovat jonkin alan erityissanastoa.

Matias Huhtilainen

Aivan. Sanavaraston kehityksen lisäksi myös lapsen käyttämät murteelliset ilmaisut ovat mielestäni peruja lapsuudenkodista. Esimerkiksi minä olen Pohjois-Karjalasta, mutten osaa puhua "omalla murteellani", koska kodissani käytettiin yleissuomea (puhekieltä).

Julia Watanen

Itse käytän savoa tahallani, jargoniin tulee joskus sorruttua väärässä seurassa. Arvostan kyllä, jos ihminen pyytää suomentamaan. Pitää uskaltaa sanoa, jos ei ymmärrä. Pitäsiköhän sana jargon itsessään myös kieltää?

Matias Huhtilainen

Pitää. Lisäksi kyseistä sanaa käyttävät pitäisi taluttaa montun reunalle :)

Mikko Ellilä

En vastusta murteita siksi, että en ymmärtäisi murresanoja. Pidän vain murteita täysin turhina. On vastenmielistä jaotella suomalaisia erilaisiin kuppikuntiin, kuten savolaisiin, karjalaisiin, turkulaisiin, helsinkiläisiin, hämäläisiin, pohjalaisiin jne. On paljon ystävällisempää ja isänmaallisempaa lähteä siitä, että me kaikki suomalaiset olemme samassa veneessä. Kirjakieli eli yleiskieli on kaikkien suomalaisten yhteinen kieli. On turhaa ja suorastaan aggressiivista korostaa alueellisia murre-eroja.

George Orwell kommunismista ja toiseuden ihailusta nationalismin muotoina

George Orwell

Notes on Nationalism

Nationalism is not to be confused with patriotism. Both words are normally used in so vague a way that any definition is liable to be challenged, but one must draw a distinction between them, since two different and even opposing ideas are involved.

By ‘patriotism’ I mean devotion to a particular place and a particular way of life, which one believes to be the best in the world but has no wish to force on other people. Patriotism is of its nature defensive, both militarily and culturally.

Nationalism, on the other hand, is inseparable from the desire for power. The abiding purpose of every nationalist is to secure more power and more prestige, not for himself but for the nation or other unit in which he has chosen to sink his own individuality.

So long as it is applied merely to the more notorious and identifiable nationalist movements in Germany, Japan, and other countries, all this is obvious enough. Confronted with a phenomenon like Nazism, which we can observe from the outside, nearly all of us would say much the same things about it. But here I must repeat what I said above, that I am only using the word ‘nationalism’ for lack of a better. Nationalism, in the extended sense in which I am using the word, includes such movements and tendencies as Communism, political Catholicism, Zionism, Antisemitism, Trotskyism and Pacifism. It does not necessarily mean loyalty to a government or a country, still less to one's own country, and it is not even strictly necessary that the units in which it deals should actually exist. To name a few obvious examples, Jewry, Islam, Christendom, the Proletariat and the White Race are all of them objects of passionate nationalistic feeling: but their existence can be seriously questioned, and there is no definition of any one of them that would be universally accepted.

It is also worth emphasising once again that nationalist feeling can be purely negative. There are, for example, Trotskyists who have become simply enemies of the U.S.S.R. without developing a corresponding loyalty to any other unit. When one grasps the implications of this, the nature of what I mean by nationalism becomes a good deal clearer. A nationalist is one who thinks solely, or mainly, in terms of competitive prestige. He may be a positive or a negative nationalist — that is, he may use his mental energy either in boosting or in denigrating — but at any rate his thoughts always turn on victories, defeats, triumphs and humiliations. He sees history, especially contemporary history, as the endless rise and decline of great power units, and every event that happens seems to him a demonstration that his own side is on the upgrade and some hated rival is on the downgrade. But finally, it is important not to confuse nationalism with mere worship of success. The nationalist does not go on the principle of simply ganging up with the strongest side. On the contrary, having picked his side, he persuades himself that it is the strongest, and is able to stick to his belief even when the facts are overwhelmingly against him. Nationalism is power-hunger tempered by self-deception. Every nationalist is capable of the most flagrant dishonesty, but he is also — since he is conscious of serving something bigger than himself — unshakeably certain of being in the right.

...

In England, if one simply considers the number of people involved, it is probable that the dominant form of nationalism is old-fashioned British jingoism. It is certain that this is still widespread, and much more so than most observers would have believed a dozen years ago. However, in this essay I am concerned chiefly with the reactions of the intelligentsia, among whom jingoism and even patriotism of the old kind are almost dead, though they now seem to be reviving among a minority.

Among the intelligentsia, it hardly needs saying that the dominant form of nationalism is Communism — using this word in a very loose sense, to include not merely Communist Party members, but ‘fellow travellers’ and russophiles generally. A Communist, for my purpose here, is one who looks upon the U.S.S.R. as his Fatherland and feels it his duty to justify Russian policy and advance Russian interests at all costs. Obviously such people abound in England today, and their direct and indirect influence is very great.

...

In societies such as ours, it is unusual for anyone describable as an intellectual to feel a very deep attachment to his own country.

Public opinion — that is, the section of public opinion of which he as an intellectual is aware — will not allow him to do so.

Most of the people surrounding him are sceptical and disaffected, and he may adopt the same attitude from imitativeness or sheer cowardice: in that case he will have abandoned the form of nationalism that lies nearest to hand without getting any closer to a genuinely internationalist outlook. He still feels the need for a Fatherland, and it is natural to look for one somewhere abroad. Having found it, he can wallow unrestrainedly in exactly those emotions from which he believes that he has emancipated himself. God, the King, the Empire, the Union Jack — all the overthrown idols can reappear under different names, and because they are not recognised for what they are they can be worshipped with a good conscience. Transferred nationalism, like the use of scapegoats, is a way of attaining salvation without altering one's conduct.

...

And those who are loudest in denouncing the German concentration camps are often quite unaware, or only very dimly aware, that there are also concentration camps in Russia.

Huge events like the Ukraine famine of 1933, involving the deaths of millions of people, have actually escaped the attention of the majority of English russophiles.

...

Much of the propagandist writing of our time amounts to plain forgery. Material facts are suppressed, dates altered, quotations removed from their context and doctored so as to change their meaning. Events which it is felt ought not to have happened are left unmentioned and ultimately denied.

...

Among the intelligentsia, colour feeling only occurs in the transposed form, that is, as a belief in the innate superiority of the coloured races.

This is now increasingly common among English intellectuals, probably resulting more often from masochism and sexual frustration than from contact with the Oriental and Negro nationalist movements.

Even among those who do not feel strongly on the colour question, snobbery and imitation have a powerful influence.

Almost any English intellectual would be scandalised by the claim that the white races are superior to the coloured, whereas the opposite claim would seem to him unexceptionable even if he disagreed with it.

Nationalistic attachment to the coloured races is usually mixed up with the belief that their sex lives are superior, and there is a large underground mythology about the sexual prowess of Negroes.

...

But there is a minority of intellectual pacifists whose real though unadmitted motive appears to be hatred of western democracy and admiration of totalitarianism.

Pacifist propaganda usually boils down to saying that one side is as bad as the other, but if one looks closely at the writings of younger intellectual pacifists, one finds that they do not by any means express impartial disapproval but are directed almost entirely against Britain and the United States.

Moreover they do not as a rule condemn violence as such, but only violence used in defence of western countries.

The Russians, unlike the British, are not blamed for defending themselves by warlike means, and indeed all pacifist propaganda of this type avoids mention of Russia or China.

(kaikki lihavoinnit minun)

Pianisti Richard Järnefelt keisarin uusista vaatteista

Richard Järnefelt (9.10.2009):

Säveltäjä Kaija Saariaho kuuluu saaneen Wihurin rahastolta 100.000 euron palkinnon sävellystyöstään. Ei tähän voi muuta sanoa kuin että huh-huh. Kaija Saariahon sävellykset ovat nykymusiikkia, joka valitettavasti paikoitellen kuulostaa siltä kuin vajaaälyinen lapsilauma hakkaisi soittimia. Toinen vastaava suomalainen ”säveltäjä” on Einojuhani Rautavaara.

Ehkä minä olen sivistymätön, mutta minusta suuret klassiset teokset tehtiin 1700-1800-luvuilla ja 1900-luvun alkupuolella, ja sen jälkeen on tekemällä tehty lähinnä sontaa, kun on ajateltu - kiitos surkean musiikkikoulutuksen - että ei saa enää tehdä samalla tavalla kuin ennen.

Suurten mestarien lisäksi kuuntelen mielelläni popmusiikkia, jossa vanhojen mestareiden melodia ja harmonia ovat säilyneet, vaikka lyhyemmässä ja yksinkertaisemmassa muodossa.

Kysymys kuuluu: ymmärtävätkö tällaisten palkintojen jakajat oikeasti yhtään mitään siitä, mitä palkitsevat? Pystyvätkö he kärsimystä tuntematta kuuntelemaan esim. Saariahon teokset loppuun asti? Ei kai vain asiaan vaikuttanut se, että palkittu on nainen?

Olisitte mieluummin palkinneet jonkun sellaisen säveltäjän, jonka kappaleita yleisö kuuntelee. Tosin silloin se olisi pitänyt etsiä popmusiikin puolelta. Nyt palkitsitte kokeellisen säveltäjän, joka tekee teoksiaan vain toisille yhtä höyrähtäneille säveltäjille ja kriitikoille, ja jonka poismenon jälkeen yksikään, toistan: ei yksikään, hänen kappaleensa elä hetkeäkään, ja jonka musiikkia ei ikinä toivota toivekonserteissa, ja jonka lauluja ei ikinä lauleta koulun laulukirjassa. Kyse on musiikista, joka on kuollutta ja kiinnostamatonta jo syntyessään.

Ymmärrättekö, että palkitsemanne musiikki on lajia, jolla ei ole lainkaan rehellistä yleisöä, vaan vain muutama hienosteleva snobi ja umpityperä kollega? Oletteko te samaa porukkaa?

Olen Richard Järnefeltin kanssa täsmälleen samaa mieltä sekä nykyajan "klassisista" säveltäjistä, kuten Kaija Saariahosta, Einojuhani Rautavaarasta, Karlheinz Stockhausenista ja Arnold Schönbergistä, että suomalaisen "kulttuurieliitin" tunkkaisuudesta, merkityksettömyydestä, rappeutuneisuudesta, sisäsiittoisuudesta, ahdasmielisyydestä, teeskentelevyydestä, elämästävieraantumisesta jne.

Suomalainen "sivistyneistö" tai "kulttuurieliitti" koostuu enimmäkseen norsunluutornissa elävistä imbesilleistä, jotka keskenään kehuvat keisarin uusia vaatteita.

Suomalaisesta "sivistyneistöstä" tai "kulttuurieliitistä" enemmistö ei lainkaan tajua, mitä on sivistyneistö.

Suomessa esiintyy julkisuudessa äärimmäisen harvoin todellista sivistyneistöä.

Suomalainen media ei myöskään millään tavalla täytä tehtäväänsä vallan vahtikoirana. Suomalainen media on valtiovallan osa, ei valtion ulkopuolinen, kansan intressejä puolustava vallanpitäjiä kritisoiva valpas, tietoa tuottava ja julkista keskustelua tarjoava yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen alue.

Suomalainen media on vallanpitäjien käsikassara. Media tuottaa vain vallanpitäjiä tukevaa propagandaa.

Suomalaisen sivistyneistön olemattomuuden osoittaa se, että kukaan julkinen intellektuelli (Jaakko Hämeen-Anttila, Matti Klinge jne.) ei koskaan kritisoi suomalaisen median valtiosidonnaisuutta. Kukaan suomalainen "julkinen intellektuelli" ei näe ongelmana sitä, että suomalainen media tuottaa vain vallanpitäjiä tukevaa propagandaa. Kenelläkään suomalaisella "intellektuellilla" ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, mikä on median tehtävä sivistysmaassa.

Suomalaisten "intellektuellien" käsitys sivistyksestä on tuhannen vuoden takaisten arabian- ja persiankielisten runojen ihailu (Hämeen-Anttila), 1600-1700-lukujen Ranskan ihailu (Klinge), infantiili "läl-läl-lää, Mannerheim oli homo"-huutelu (Katariina Lillqvist), perverssi, sadistinen "kaikkia miehiä pitäisi ampua kiveksiin ja penikseen"-väkivaltafantasia (Anne Moilanen) tai psykoottinen "kaikkien naisten pitäisi olla lesboja"-hourailu (Akuliina Saarikoski).

Kenelläkään suomalaisella "intellektuellilla" ei tunnu olevan sellaista käsitystä, että sivistyneistön pitäisi puolustaa modernin eurooppalaisen sivilisaation arvoja, rationaalista ajattelua, objektiivista totuuskäsitystä, tiedettä, ihmisten hyvinvointia ja yksilönvapautta.

Kari Rydman sivistyksestä ja sivistysvihamielisyydestä

En kannata sinfoniaorkesterien tai muiden kulttuuripalvelujen kustantamista veronmaksajien rahoista, mutta muuten yhdyn Kari Rydmanin allaolevaan näkemykseen sivistyksestä ja sivistysvihamielisyydestä.

Suomessa vallitsee nykyisin eräänlainen kulttuuribolshevismi, jossa kaikkea sivistystä vihataan elitistisenä, epätasa-arvoisena, liian hienona, liian vaikeana ja vanhanaikaisena. Bolshevismiin kuuluu kaiken hyvän tuhoaminen, kaiken hienon ja kauniin raastaminen lokaan, bolshevikkien omalle barbaarimaiselle tasolle. Tästä syystä veronmaksajien rahoilla tuetaan mm. Anne Moilasen ja Akuliina Saarikosken perverssiä väkivaltapropagandaa. Taustalla on nimenomaan roskaväen viha kaikkea hyvää, kaunista, hienoa ja arvokasta kohtaan.

Ei raha, vaan sivistys on herravihan syy

Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksessa tehtiin tutkimus opettajaksi opiskelevien musiikkimieltymyksistä. Klassisen musiikin radiokanavaa kuunteli opiskelijoista vain 2%. Puolet opiskelijoista ei koskaan ole kuullut ”sinfoniaa” ja kamarimusiikkia luonnossa, oopperaa vielä paljon harvemmat. Opiskelijoiden ylivoimaisesti suosituimmat musiikin lajit olivat pop, rock, rap, hiphop ja disco. Vähiten pidettiin nk. taidemusiikista. Kun kysyttiin halukkuutta laajentaa musiikin tuntemusta, klassinen musiikki sai vain hajaääniä.

Nämä opiskelijat tulevat työssään opettamaan lapsille myös musiikin alkeita. Syystäkin on mediassa alettu puhua nk. taidemusiikin kuolemasta. Se elää koululaistasolla enää musiikkiopistoissa, ja sielläkin jonkin verran jäykkää ja kituliasta elämää. Paljon julkista rahoitusta edellyttävien sinfoniaorkestereiden asema käy yhä ahtaammaksi, oopperasta nyt puhumattakaan.

On helppo päivitellä yleisen sivistyneisyyden tilaa, tai vaivannäköä vaativien kulttuuriharrastusten vähäistä arvostusta. On myös helppo arvostella yleistä kulttuuri- ja taidekeskustelua vaivaavaa "kaikki kelpaa"-ajattelua. Enää ei ole viileätä harrastaa yläkulttuuriksi miellettyjä asioita, ja yleissivistyksen käsitettä jauhetaan palasiksi jopa akateemisilla tasoilla.

Googlasin sanoja "sivistyneistö" ja "yleissivistys". Edellisen tulos oli tyrmäävä: ylivoimaisesti suurin osa tärpeistä sisälsi äärimmäisen negatiivisia ja katkeria lausumia. Suuri osa jälkimmäisistä tärpeistä sisälsi koko käsitteen kyseenalaistavia kannanottoja.

Terhakka syyllisten etsintä on kaiken mediakeskustelun ydin. Kaupallinen, helppouteen ja vaivattomuuteen satsaava viihdekulttuuri on hyvä yleisvihollinen. Mutta on toinenkin syy: koko maamme henkiseen rakenteeseen kiinteästi kuuluva "herraviha", ”alempien yhteiskuntaluokkien” kaunainen vallankäyttö, jota voi havaita johtavissakin piireissä.

Pentti Linkola kirjoitti joitakin vuosia sitten myönteisen artikkelin vanhan sivistysporvariston eetoksesta. Perinnäisiä "ekofasismi"-väitteitä kiihkeämmin käytiin hänen kimppuunsa tästä kerrassaan sopimattomasta keskustelunavauksesta, eivätkä eräät Tampereen yliopiston vaikuttajat olleet vähäisimpiä uusimman "luokkasodan" toimijoista. ´

Vanhan sivistysporvariston eetokseen ei kuulunut itsekorostus. Se oli muutenkin jo kauan sitten jäämässä taloudellisesti alakynteen, ja kateus raharikkaita kohtaan oli sen kohdalla jo kauan sitten anakronistista. Mutta kateus ei kadonnut vaurauden mukana.

Nykymiljonäärit elostelevat paljon räikeämmin kuin entisajan nousukkaat. Tätä uusrikkaitten joukkoa ei ole koskaan syyllistetty varsinaisesta sivistyneisyydestä tai sen korostamisesta, ja heitä ihaillaankin yleisesti. Mutta yhtä yleisesti näyttää vallitsevan se käsitys, että perinteisten sivistyskotien lapsilla on tasa-arvon vastaisesti muita matalampi kynnys saavuttaa itselleen sivistystä, ja muita matalampi este hyödyntää tätä perimäänsä yleissivistystä (tai sellaisen arvostusta) oman elämänrakentamisensa pohjana.

Raharikkautta siedetään, jopa ihaillaan, mutta sivistyneisyys on se kadehdittava aarre josta on käytännössä syytä vaieta. Tässä on tämän nykyisen luokkayhteiskunnan kipupiste, piilevä pogromien ja kristalliöiden tekosyy: varsinainen sivistynyt pieni vähemmistö joutuu massiivisen hyökkäyksen pelossa vetäytymään julkisuudesta, vaikenemaan kysymyksenasetteluistaan, harrastamaan piiloutumista kuin ikään vapaamuurarit ennen vanhaan.

Salaa tunnustetaan näin sivistyksen teho ja toimivuus. Mutta kuinka kauan sille on tilaa?

Lähettänyt Kari Rydman klo 1:27

Tunnisteet: kateus, sivistyneistö, sivistys

Mitä on sivistyneistö

Jukka Hankamäki:

Sivistyneistöllä on totuttu tarkoittamaan sellaisia ihmisiä, jotka osoittavat sivistyneisyytensä olemalla mukavia, kaikille ystävällisiä ja kohteliaita ja yleensä myös aiheettoman optimistisia. Tämä saattaa tuottaa vaikutelman myös tietystä epätodellisuudentajuisuudesta. Sen vuoksi akateemisille professoreille usein naureskellaan, ja heitä pidetään hämähäkinseittien verkottamina kipsipäinä – tietysti kaikella kunnioituksella, sillä onhan myös ihanteellisuudella tietty viehätyksensä, kunhan se myönnetään omaksi maailmakseen, josta ei tarvitse paljoa välittää. ”Juu, juu”, sanotaan, ja niin marxismin kuin monikulttuurisuudenkin ajatusvirheet hyväksytään, kunhan ne pysyvät yliopiston seinien sisäpuolella: kirjojen ja kansien välissä. Sillä täytyyhän hulluille olla mieliksi.

Mutta aina ne eivät pysy vaan leviävät yhteiskunnan vainioille. Jos ajatukset ovat toteuttamiskelvottomia, ovat yhteiskunnan perusrakenteet vaarassa. Silloin taas on esitettävä kritiikkiä. Todelliseksi sivistyneistöksi osoittautuvatkin tällöin juuri ne tahot, jotka ovat pitäneet jalkansa maassa ja joilla ei ole kallossaan runsain mitoin ohutta yläpilveä. Ongelma on, että kriitikon roolissa on vaikea olla mukava, ystävällinen ja kaikille kohtelias. Aina voi tulla loukanneeksi joidenkin tunteita, useimmiten kuitenkin myös heidän omaksi hyväkseen. Kuten sananlasku sanoo: on vaikea kulkea väkijoukon halki soihtua kantaen polttamatta jonkun partaa.

Sen sijaan näennäissivistyneen sopeutujan täytyy olla sievä ja lievä. ”Sivistyneisyyden” velvoittamana hän ei saisi esittää kärkeviä mielipiteitä eikä tulkintoja, ja varsinkaan hän ei saisi pahoittaa kenenkään mieltä edes silloin, kun siihen olisi kaikki syy. ”Sivistyneen” odotetaan kohtelevan muita ihmisiä aivan niin kuin muut ihmiset haluavat kohdella ”sivistynyttä”: eihän kuolevalle kerrota totuutta hänen tilastaan.

Miksi sitten sivistynyttä sopeutujaa kohdellaan kuin uutta jumalaa ja todella sivistyneet kriitikot halutaan vetää hirteen? Vastaus löytyy valtasuhteesta. Totuus on, että akateemisen ihmisen sivistäminen on häneen kohdistuva hallintaprosessi. Yliopistossa ihminen sopeutetaan. Koko kymmenvuotinen koulutus ei suinkaan tähtää itsenäisesti ajattelevan yksilön luomiseen vaan ihmisen mukauttamiseen ja sopeuttamiseen: ensin tieteen pragmaattisiin normeihin (jotka usein ovat laumahenkisiä ja korostavat ”tiedeyhteisön hyväksymistä”) ja sitten myös poliittisiin normeihin, joiden kautta tiede palvelee yhteiskunnan suunnittelua ja ohjausta. Tällä tavoin sivistetystä ihmisestä tulee vastoin tahtoaan hallittu akateeminen pelle.

Joillekin kuvatunlainen rooli sopii. He ovat joko liian yksinkertaisia oivaltaakseen, kuinka heitä hallitaan sovinnaisuuden normeilla, tai sitten he ovat tarpeeksi ovelia käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen ja edistääkseen uraansa ottamalla kaiken irti tuosta kahleisiin joutumisestaan. Ensin mainitut eivät ole kovin lahjakkaita, eikä heistä koskaan tule henkisesti itsenäisiä ihmisiä. Viimeksi mainitut puolestaan ovat itsekkäitä oman edun tavoittelijoita, jotka suostuvat mihin tahansa pyrkiessään edistämään omaa etuaan.

Heidän lisäkseen on sitten sopeutumattomia yksilöitä, joista tulee itsenäisiä tieteenharjoittajia, ja useimmat heistä ovat filosofeja. Suurimmasta osasta filosofiaa opiskelleista ei tosin koskaan tule filosofeja vaan juuri noita ensin mainitsemiani tyyppejä. Filosofeja eli itsenäisiä ajattelijoita voi sen sijaan tulla miltä tieteenalalta tahansa, kunhan he eivät putoa tuohon ”sivistyneistöä” varten kaivettuun kuoppaan, jossa heiltä vaaditaan sopeutumista, mukautumista ja kohteliaisuutta kaiken sosiaalisen verkostoitumisen lisäksi.

Jussi Halla-aho on juuri sellainen henkilö, joka ei ole verkostoitunut, sopeutunut eikä mukautunut. Hän on päättänyt itse kirjoitustensa aiheista ja siitä, mihin analyysien pohjalta on perusteltua päätyä. Siksi hänellä ei ole sijaa majatalossa, aivan kuten ei minullakaan. Koska olen myös itse esittänyt melkein kaikista yhteiskunnallisista puheenaiheista omat lahjomattomat analyysini, olen henkipatto yliopistoyhteisön piirissä, ja tie yliopistovirkoihin näyttää olevan tukossa.

Mutta poliittisille vallankäyttäjille pelkkä sulkeminen akateemisen yhteisön ulkopuolelle ei riitä. He haluavat lynkata toisinajattelijat perusteellisesti myös muualla yhteiskunnassa. Miksi?

Jos asiaa ajatellaan valtapolitiikan kannalta, korkeasti koulutettu tieteenharjoittaja on poliittiselle vallalle suuri uhka. Hänhän voi paljastaa toisten ihmisten valheet. Siksi tämä ihminen on haastettava oikeuteen ja pantava vankilaan, aivan niin kuin Jussi Halla-aholle uhataan nyt tehdä. Ja kyseessä on sentään akateeminen tohtori, jonka taidoista ja arvostelukyvystä antaa kuvaa se, että hänen väitöskirjansakin on hyväksytty kiitettävällä arvosanalla. Mahtaako tämä olla ihan oikein? Eikö syyttäjiä ja tuomareita lainkaan huimaa?

Senaatintori: Hiljaisuus, sairaala-alue!

Jussi Halla-ahoa vastaan suunnattu oikeudenkäynti on muistutus siitä, kuinka tyhmää poliittinen virkamieskunta pohjimmiltaan on. Halla-aho on oikeudessa ainoastaan poliitikkojen ja muutaman demlajuristin oman matalamielisyyden merkiksi. Häntä syyttävät tahot ovat kuin pieniä päästäisiä, joiden laumasta leviää pieneläimille tyypillinen tunkkaisuuden löyhkä.

Halla-aho on raitistanut maahanmuuttokeskustelua terveellisellä tavalla. Hän on osoittanut, millaista kriittinen akateeminen argumentaatio parhaimmillaan on. Ja nyt tätä vaatimatonta blogistia viedään linnasta linnaan kuin Galileo Galileita: vaatien häntä pyörtämään kirjoituksiaan rangaistuksilla uhaten.

Uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta nostetut ideologiset syytteet ovat oikeudenkäytön irvikuvia. Uskonrauhaa pitääkin rikkoa, sillä ei ole ihmisarvon kannalta loukkaavampaa kuin antaa jonkun ”uskoa rauhassa”. Uskontojen uhrit pitäisi vapauttaa ajatusvankiloistaan rikkomalla uskonrauhaa oikein kunnolla.

Sama pätee kansanryhmää vastaan kiihottamiseen. On oikein arvostella kansanryhmää silloin, kun kansanryhmä on arvostelunsa ansainnut. Myös ”kiihottaminen”, jonka parempi vastine olisi ehkä innostaminen, on tyypillistä kaikelle poliittiselle toiminnalle. Sen vuoksi aktivoiminen ja kannatuksen hankkiminen ovat mitä suotavimpia ilmiöitä kansanvallan oman toimivuuden kannalta.

Vain täydellinen soppakana ymmärtää sivistyneisyyden sopeutumiseksi. Juuri sellaiseksi myös akateeminen toiminta on kaiken vallan ja viisauden keskuksessa, Senaatintorin kupeessa, mennyt. Yliopistostakin saa nykyään lähtöpassit nopeasti, jos ei noudata vastapäisessä pytingissä hyväksi havaittuja tendenssejä tai repii niitä peräti kappaleiksi oman sivistyneisyytensä merkiksi. Feminismin ohella juuri monikulttuurisuuden ideologia on yksi syy yliopistolaitoksen nykyiseen epä-älyllistymiseen, kun järkiperäisen argumentaation ja loogisen päättelyn sijasta vaaditaan poliittista korrektiutta.

Matka politiikan kerroksista akateemisen toiminnan kujille ja käytäville on hämmästyttävän lyhyt, eikä yhteiskuntamme tahtoisi sallia minkäänlaista poikkeavaa ajattelua. Suurinta valtaa on tietysti omavaltaisuus. Mikäli omaa valtaa käyttää akateemisesti ansioitunut tieteenharjoittaja, häntä on yleensä vaikea hallita ja saada tekemisistään kiinni. Hänen ruotuun palauttamisekseen ei ole muuta keinoa kuin laittaa hänet vankilaan. Sairasta mutta totta. Halla-ahon lynkkaamisessa on kyse juuri tällaisesta sivistyneistön hallitsemiseen tähtäävästä prosessista.

Ainoa mihin Jussi Halla-aho on syyllistynyt, on se, että hän on opettanut Suomen kansalle analyyttista ajattelua: juuri sitä, jota entiset sovjetisoinnin kannattajat ja nykyiset Brysselin lakeijat eivät vieläkään tajua.

IDA:

On siis huomattava ketkä tuomitsevat ja keiden hyväksynnällä Suomessa tälläkin hetkellä tuomitaan käräjäoikeuksissa vapaita kirjoittajia siitä, että he kirjoittavat ajatuksensa julki. Tähän kysymykseen on suomalaiselta sivistyneistöltä turha odottaa valaistusta, sillä se on kauttaaltaan epä-älyllistä ja pelokasta asioissa, joihin kantaa ottaminen voisi horjuttaa sen itsetyytyväistä asemaa valtiollisena hoivalapsena.

Nimimerkki Kumitonttu:

Suomalainen sivistyneistö ei kannata sananvapautta, koska suomalainen sivistyneistö on sivistynyt sillä tavalla, johon kuuluvat ooppera, klassinen musiikki ja lasi punaviiniä (pariisilaisella) terassilla. Minusta se ei ole sivistystä vaan pinnallisuutta; mieleen tulee joku viktoriaaninen englantilainen kartanoelämä, jossa suut käyvät mutta mitään ei sanota eikä tarkoiteta. Pinnallisuuteen ei puolestaan kuulu huoli kansalaisten perusoikeuksista, joten ympyrä sulkeutuu.

Tästä on malliesimerkkinä Matti Klinge.

Valitettavasti useimmat Matti Klingeä inhoavat ihmiset kritisoivat häntä siitä, että hän on liian elitistinen, liian hieno herrasmies, liian sivistynyt, liian akateeminen jne.

Minun mielestäni Klinge on päinvastoin täysin sivistymätön ihminen, jonka käsitys kulttuurista on äärimmäisen pinnallinen, ulkokohtainen, kaavamainen. Klinge luulee, että sivistystä on 1600-1700-lukulaisten ranskalaisten hovikäytössääntöjen ulkoaopettelu.

Samaan aikaan sama mies mm. kehuu eksplisiittisesti Johan Bäckmania ja Vladimir Putinia. Todellinen sivistynyt ihminen ei tietenkään kannata diktatuuria eikä hyväksy ihmisoikeusrikoksia. Neuvostoliitto ja Putinin Venäjä edustavat äärimmäisen barbaarista, orientaalista absoluuttista despotismia. Klinge ja Bäckman kuitenkin kannattavat näitä molempia.

IDA:

Itseäni on jo Muhammed-pilakuvista ( tai oikeastaan jo Sex Pistolsin maahantulon estämistä ja videosensuurilaista ) lähtien ottanut päähän, että kaikki ovat hiljaa ja niin sanotun älymystön parista mahdollisesti tulevat kommentit ovat vain ja ainoastaan sensoreja myötäileviä. Itse asiassa, jos toimittajia pidetään älymystönä he ovat olleet sensuurin alulle panevia voimia näissä tapauksissa.

Tapio Tuuri:

Monikulttuurikriitikkojen, erityisesti Halla-ahon, sanan- ja mielipiteenvapauteen kohdistuvat oikeustoimet ovat aivan poikkeuksellisen kovia ja rajuja, jopa historiallisesti. Mediaeliitiltä tai sivistyneistön eliitiltä on kuitenkin turha odottaa mitään vastakaikua, koska niiden mielestä "rasistit" pitääkin vaientaa.

Uskon, että vain harva journalisti on edes tutustunut esimerkiksi Halla-ahon kirjoituksiin, koska eihän kukaan "sivistynyt" ihminen lue "rasistin" kirjoituksia.

Suomessa suurin osa "sivistyneistöä" tai mediaa ei tajua sivistyksestä tai ihmisoikeuksista yhtään mitään.

Suomalainen "sivistyneistö" on täynnä Jouko Turkan, Timo Harakan, Katariina Lillqvistin, Anne Moilasen ja Akuliina Saarikosken kaltaisia idiootteja, jotka luulevat olevansa fiksuja huutaessaan huonosti kasvatetun kakaran räkänaurua.

Typerät riehujat ja räyhääjät eivät ole sivistyneistöä.

Matti Klingen, Johan Bäckmanin, Jaakko Hämeen-Anttilan jne. kaltaiset diktatuurien ihailijat eivät ole sivistyneistöä.

Suomessa esiintyy julkisuudessa äärimmäisen harvoin todellista sivistyneistöä.

Suomalainen media ei myöskään millään tavalla täytä tehtäväänsä vallan vahtikoirana. Suomalainen media on valtiovallan osa, ei valtion ulkopuolinen, kansan intressejä puolustava vallanpitäjiä kritisoiva valpas, tietoa tuottava ja julkista keskustelua tarjoava yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen alue.

Suomalainen media on vallanpitäjien käsikassara. Media tuottaa vain vallanpitäjiä tukevaa propagandaa.

Suomalaisen sivistyneistön olemattomuuden osoittaa se, että kukaan julkinen intellektuelli (Jaakko Hämeen-Anttila, Matti Klinge jne.) ei koskaan kritisoi suomalaisen median valtiosidonnaisuutta. Kukaan suomalainen "julkinen intellektuelli" ei näe ongelmana sitä, että suomalainen media tuottaa vain vallanpitäjiä tukevaa propagandaa. Kenelläkään suomalaisella "intellektuellilla" ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, mikä on median tehtävä sivistysmaassa.

Suomalaisten "intellektuellien" käsitys sivistyksestä on tuhannen vuoden takaisten arabian- ja persiankielisten runojen ihailu (Hämeen-Anttila), 1600-1700-lukujen Ranskan ihailu (Klinge), paskan heittäminen teatteriyleisön päälle (Harakka, Turkka), infantiili "läl-läl-lää, Mannerheim oli homo"-huutelu (Lillqvist), perverssi, sadistinen "kaikkia miehiä pitäisi ampua kiveksiin ja penikseen"-väkivaltafantasia (Moilanen) tai psykoottinen "kaikkien naisten pitäisi olla lesboja"-hourailu (Saarikoski).

Kenelläkään suomalaisella "intellektuellilla" ei tunnu olevan sellaista käsitystä, että sivistyneistön pitäisi puolustaa modernin eurooppalaisen sivilisaation arvoja, rationaalista ajattelua, objektiivista totuuskäsitystä, tiedettä, ihmisten hyvinvointia ja yksilönvapautta.