Thomas Taussi kehitysavusta

Kehitysapu - low low low

Kehitysavusta, sen määrästä ja vaikuttavuudestakin käydään valtakunnan medioissa keskustelua aina silloin tällöin. Viikko sitten kehitysapu nostettiin taas pöydälle hyvin ajankohtaisessa yhteydessä. Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepa ilmoitti huolestuneisuutensa hallituksen kaavailemista leikkauksista. Valtio tarvitsee kipeästi rahaa talouden elvyttämiseen, siis kotimaisen työllisyyden hoitoon. Ensisijainen säästökohde on kehitysyhteistyö.

Kepan mukaan kehitysyhteistyövarojen leikkaamisessa olisi kyse n. 140 miljoonan euron säästöstä: kaavaillusta 80 miljoonan euron korotuksesta luovutaan, sekä nykyisestä tasosta säästetään 60 miljoonaa. Viime vuoden kehitysyhteistyöbudjetti oli 851 miljoonaa euroa. Vuosittain Suomen veronmaksajat siis maksavat kehitysapua huimia summia, jotka käsittävät karkeasti n. 0,5% koko maan bruttokansantuotteesta. Lähes miljardiluokan meno vastaisi n. 2% valtion budjetista.

Viikon sisällä on esitetty erilaisia pienimuotoisia kannanottoja kehitysavun puolesta:

"Pannanko kehitysmaiden köyhät kantamaan vastuu Suomen taloudellisista vaikeuksista?"

Näin ihmettelee Kepan puheenjohtaja Gunvor Kronman.

Myös tämän päivän (24.8.2009) Helsingin Sanomissa pisti silmään koko sivun ilmoitus, jossa lukuisat kansalaisjärjestöt ilmoittavat huolensa alenevista kehitysyhteistyörahoista.
Kehitysyhteistyötä pidetään siis automaattisesti pyhänä hyvänä asiana, eikä kenelläkään valtamediassa ole nähtävästi käynyt edes mielessä kyseenalaistaa sitä. Koska kehitysapu rinnastetaan täysin hyväntahtoisuuteen ja auttamiseen, sen vastustaminen olisi poliittinen itsemurha. Asiantuntijoiden kesken koko vastikkeettoman materiaalisen avun lähettäminen jakaa kuitenkin mielipiteitä.

Itsekin köyhästä maanosasta kotoisin oleva sambialainen, kuitenkin menestynyt maailmanluokan ekonomisti Dambisa Moyo on julkaissut tutkimustensa pohjalta kehitysapua käsittelevän kirjan. Hän vertailee kehitysavun varaan jättäytyneitä maita niihin, jotka ovat ottaneet ohjat omiin käsiinsä ja lähteneet uudistuslinjalle markkinataloutta ja kapitalismia kohti. Tulos on se, että kehitysavusta suurin osa hukkuu hallinnointikuluihin sekä korruptioon, ja vain murto-osa menee perille.

Hyväntahtoisuus voi siis olla hyvinkin vaarallista väärin kanavoituna. Tämän ovat oivaltaneet jo monet ennen minuakin. Jos ihminen kasvattaa karhunpennun ja holhoaa sitä kunnes se kasvaa isoksi, siitä tulee saamaton ja riippuvainen holhoajastaan. Se ei enää pärjäisi itsenäisesti luonnossa. Hyvällä tahdolla on näin saatu pahaa aikaan - holhotulle. Vaikka kehitysapu onkin suuri meno kehittyneille länsimaille, heitetään suhteessa vielä suurempi potentiaali hukkaan passivoimalla kehitysmaiden pyrkimyksiä nousta omille jaloilleen.

Kehitysmaihin lähetetään vaateapua: kehittyneellä tuotantoteknologialla valmistettuja laadukkaita vaatekappaleita. Taivaalta metallilinnut pudottavat alas laskuvarjolla leijailevia paketteja, joista löytyy elintarvikkeita. Kun on mitään tekemättä mahdollisuus saada ilmaiseksi ylivoimaisesti laadukkaampia tuotteita kuin mitä kykenisi itse valmistamaan, on yksinkertaisesti kannattavampaa yrittää päästä osalliseksi materiaalisesta avusta kuin alkaa ruohonjuuritason yrittäjäksi suurin riskein.

Meneillään olevaa ilmiötä voisi luonnehtia hienostuneemmaksi ja huomaamattomammaksi, globaaliksi siirtomaaimperialismiksi. Kehitysavun tarkoituksena on huolehtia jonkinlaisen 2000-luvun valkoisen miehen taakan kantamisesta. Tämä hyväntahtoinen kyykyttäminen takaa töitä uskomattoman monille pelkästään rikkaiden maiden byrokraateille puhumattakaan muista hyvinkin mahdollisista virkamiesten välisistä yksityissopimuksista. Poliitikothan verovarojen käytöstä viime kädessä päättävät, eivät veronmaksajat.

Elintason nousu vaatii tehokkaampia tuotanto- ja viljelymenetelmiä, jotka taas ovat pääoman mahdollistamia. Koska satoja vuosia sitten Euroopassa syntyi monipuolista yritteliäisyyttä maatalouden, rahoituksen ja käsitöiden saralla, aineellinen sekä tietoon liittyvä pääoma karttuivat aikojen saatossa ja käynnistivät teollisen vallankumouksen. Lopulta teollistuminen on onnistunut moninkertaistamaan keskivertoisen kansalaisen elintason ja poisti absoluuttisimman köyhyyden.

Siispä kehitysmaat tarvitsevat pääomaa, ja ainut tapa päästä nopeasti osalliseksi tästä pääomasta olisi toivottaa tervetulleeksi ulkomaalaiset teollisuusyritykset. Se ei riipu pelkästään kehitysmaista, vaan usein teollisuusmaissa paheksutaan tehtaiden viemistä kehitysmaihin, vaikka se kustannusten pienenemisen lisäksi auttaisikin kehitysmaita jaloilleen. Yritykset tarvitsevat ympärilleen myös infrastruktuuria, joka on myönteinen sivuvaikutus, josta muutkin pääsevät hyötymään. Lisäksi kehitysmaiden ei tarvitse käydä läpi kaikkea sitä ajattelun, suunnittelun ja oivaltamisen prosessia, sillä pyörää, sähkölamppua ja lukuisia muita keksintöjä ja sovelluksia ei tarvitse keksiä uudelleen.

Kehitysavun totaali äkkinäinen lakkauttaminen olisi toki virhe, mutta ei kehitysmaiden passivoimistakaan tarvitsisi jatkaa loputtomiin. Tähän asti kehittyneet maat ovat pyrkineet laittamaan 0,7% bruttokansantuotteestaan kehitysyhteistyöhön. Tavoitetta ei ole kaikkialla vielä saavutettu, mutta talouskasvun ansiosta kehitysyhteistyöhön lähetettävä rahamäärä voi vain kasvaa. Tämä maailmanlaajuinen taantuma on aiheuttanut käänteen. Koska viime aikoina kasvu on hidastunut ja mennyt jopa kutistumiseksi, avun tavoitetaso saavutetaan pienemmillä rahamäärillä. Kehitysmaat joutuvat mukautumaan tähän.

Tässä olisi mahdollisuus tehdä pysyvä käänne, mutta se ei onnistu ilman kansainvälistä yhteistyötä. Jos kansainvälinen yhteisö ottaisi tavoitteekseen laskea hillitysti kehitysavun määrää ja painottaa tietotaitoa jalostettujen perushyödykkeiden sijaan, kehitysmaille jäisi aikaa mukautua ja laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Myös Suomessa kehitysapukeskustelua pitäisi käydä rohkeammin eri näkökulmista ja antaa tilaa myös valtavirrasta poikkeaville näkemyksille. Siinä ei minusta olisi mitään väärää, että mietittäisiin, millainen kehitysapu olisi ensi alkuun vähemmän passivoivaa, ja millainen politiikka olisi kokonaisuudessaan kehitysmaiden hyväksi.

Tässä taloustilanteessa valtio joutuu ottamaan runsaasti velkaa jo vanhan velan päälle. Jos kehitysavun taso pyritään pitämään samana, velkaa joudutaan ottamaan vieläkin lisää. Suomen valtio siis joutuisi pääosin elättämään byrokraatteja ja tukemaan kehitysmaiden korruptiota velaksi. Jos kuitenkin haluaa tehdä jotakin kehitysmaiden hyväksi, voi mielin määrin ostaa siellä valmistettuja tuotteita tai lähettää rahaa mahdollisten luotettavien avustusjärjestöjen kautta.

Lisäys 6.9.2006: Linkki
Helsingin kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen professori
Pertti Haaparanta: Vaatteiden kierrätys Afrikkaan tuhoaa paikallista tuotantoa ja työllisyyttä

Lähettänyt Thomas Taussi

Osmo Tammisalo: Ihmisluonto ja sosiaalinen konstruktionismi

Osmo Tammisalo Skeptikko-lehdessä 3/2009:



Muotitietoinen vai poliittisesti oikeaoppinen?

Hacking, Ian (2009): Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? Suom. Inkeri Koskinen. Vastapaino. Tampere.



Seuraavat lyhyet lausunnot on poimittu hyvin satunnaisella Internet-haulla. Niitä yhdistää kaksi seikkaa:

1) Otteet ovat peräisin muutaman vuoden sisällä yliopistoissamme ilmestyneistä opinnäytetöistä ja

2) Niissä puhutaan jonkin ilmiön sosiaalisesta rakentumisesta tai konstruoitumisesta (korostukset lisätty).

Todellisuus on sosiaalisesti rakentunut. Näin ollen myös kaikki tieteellinen tieto on sosiaalisesti ja historiallisesti rakentunutta.

Todellisuus on sosiaalisesti konstruoitunut, ja se näyttäytyy ja tulee ymmärrettäväksi ainoastaan merkitysrakenteiden välityksellä.

Todellisuus on sosiaalisesti konstruoitunut, rakentunut merkitystulkinnoista ja tulkintasäännöistä, joiden avulla eletään arkielämää.

Lapsuus on sosiaalisesti konstruoitunut kausi, jossa lapset elävät, ja kategoria, joka on osa laajempaa yhteisöä.

Lapsen käsitteellinen ajattelu muotoutuu ulkoisen vaikutuksen alaisena ja on sosiaalisesti konstruoitunut.

Kieli on merkkijärjestelmä, joka on sosiaalisesti rakentunut.

Toisin sanoen sukupuoli on sosiaalisesti rakentunut, ja se perustuu tietoomme, asenteisiimme ja uskoomme siitä, mikä tai kuka on nainen tai mies.

Gender on sosiaalisesti rakentunut ja kulttuurisesti tuotettu.

Olen aina kummastellut tämänkaltaisia väitteitä ”X:n sosiaalisesta konstruoitumisesta”, mutten ole jaksanut kunnolla perehtyä lausuntojen takana oleviin ajatusmalleihin. Se on vain ollut liiankin helpon kritiikin kohde. Eikö X:n olemassaoloon muka vaikuta evoluutiossa kehittyneet tunnevalmiutemme ja taipumuksemme, siis ihmisluonto?

Luonnontieteilijäpiireissä etenkin ”todellisuuden” sosiaalinen rakentuminen on herättänyt ihmetystä. Richard Dawkinsin lausahdusta siitä, että kukaan ei ole sosiaalikonstruktionisti kymmenen kilometrin korkeudessa, lainataan usein hieman ivalliseen sävyyn. Lentokoneessa istuessaan kun on parasta uskoa, että insinöörien kuva todellisuudesta perustuu muihin kuin sosiaalisiin seikkoihin.

Kanadalaisen Ian Hackingin (synt. 1936) teos Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? antaa konstruktionismin suosiolle joukon uskottavia selityksiä, vaikka välillä ne pitääkin etsiä turhanaikaisen käsitepyörittelyn takaa. Kun tutkija tai opiskelija siis kirjoittaa, että jokin ilmiö on sosiaalisesti konstruoitunut, taustalla on yleensä jokin tai jotkin seuraavista seikoista. (Lista on koottu kirjan perusteella, mutta sitä on paikoin höystetty omilla tulkinnoillani.)

1) Kirjoittaja vain seuraa muoti-ilmiötä. Opinnäytteen tekijä saattaa kuvitella, että hänen työnsä ohjaaja haluaa lukea nimenomaan sosiaalisesta rakentumisesta (mikä saattaa tietysti olla tottakin). Hackingin mukaan konstruktio on ollut niin trendikästä, että konstruktionistisesta näkökulmasta on tullut tylsä – sanan kummassakin merkityksessä, ikävystyttävä ja tehoton. Hacking jatkaa: ”Voi yhä olla vapauttavaa oivaltaa äkkiä, että jokin on rakentunutta eikä osa asioiden, ihmisten tai yhteiskunnan luonnollista järjestystä. Mutta konstruktioanalyysit lisääntyvät jatkuvasti kohtuutonta tahtia. Kun katsoo niiden lukuisia nimekkeitä, alkaa ihmetellä mitä virkaa ilmauksella ’sosiaalinen konstruktio’ oikeastaan on.”

2) Tutkija haluaa kertoa olevansa vapaa- ja uudistusmielinen. Hacking kirjoittaa: ”Yksi ’konstruktion’ houkuttelevista puolista on ollut sen yhteys radikaaleihin poliittisiin asenteisiin, hämmentyneestä ironiasta ja vihaisesta naamioiden riisumisesta aina uudistuksiin, kapinaan ja vallankumouksiin saakka. Sanaa käyttämällä julistetaan, millä puolella puhuja on.” (Ks. myös kohta 6.) Ja mitä pidemmälle kirjoittaja pyrkii tarkentamaan ajatuksiaan konstruktionismista, sitä enemmän kaikki alkaa kuulostaa tekosyvälliseltä sanahelinältä. Esimerkki Elore 1/2007 -lehdestä: ”Käsitys todellisuudesta on sosiaalisesti rakentunut siinä mielessä, että yksilö kokee kollektiivisiksi vakiintuneet tavat ja käsitykset objektiiviseksi todellisuudeksi.” On syytä ihmetellä, miksi sosiaalisuutta korostetaan tällä tavoin: miten muutenkaan kollektiiviset käsitykset voisivat levitä/rakentua?

3) Tutkija puhuu käyttäytymisen kannalta epäolennaisista käsitemaailman asioista (esim. mustasukkaisuuden tai homoseksuaalikulttuurin idean sosiaalinen rakentuminen). Ongelma on siinä, että se, millä tavoin jokin idea vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen, on empiirinen kysymys, jota ei käytännössä haluta tutkia tai edes ilmaista selkeästi. Hacking: ”Joskus pelkkä ilmauksen ’sosiaalinen rakentuminen’ lausuminen vaikuttaa pikemminkin siltä, kuin nousisi julistamaan herätysliikkeen kokouksessa eikä teesin tai hankkeen pukemiselta sanoiksi.” Hacking myös väittää, että ”useimmat sosiaalista rakentumista käsittelevät teokset eivät esittele mitään rakentamista muistuttavaakaan”. Näin konstruktiosta on tullut ”kuollut metafora”. Myös tässä yhteydessä on ihmeteltävä sanan sosiaalinen korostamista: mitä muutakaan idean leviäminen voisi olla?

4) Tutkija kuvittelee, että joku kuvittelisi ilmiön olevan kaikissa olosuhteissa väistämätön. Kaikkein voimakkaimmat sosiaalikonstruktionistiset opinkappaleet ovat yleensä liittyneet sukupuoleen, jonka biologiaa esimerkiksi monissa naistutkimuksen suuntauksissa vältellään ja vähätellään. Tämä biologisten selitysten hylkääminen vain sen takia, että ne ovat biologisia, antaa niille kuitenkin enemmän valtaa kuin ne ehkä muuten ansaitsisivat. Ja jälleen kyse on puhtaasti empirian piiriin kuuluvista asioista: mitkä ympäristötekijät vaikuttavat yksilönkehitykseen milläkin tavalla.

5) Tutkija kuvittelee, että jos ilmiö on rakentunut sosiaalisesti, se on helpompi muuttaa. Kyse on kuitenkin väärinymmärryksestä. Pelkkä konstruoitumisen ilmaiseminen ei kerro mitään siitä, miten helposti/vaikeasti ja millä keinoin asiat ovat muutettavissa; siihen tarvitaan konkreettisia havaintoja ja kokeellista tutkimusta.

6) Tutkija ajattelee, että tulisimme paremmin toimeen, jos kyseistä ilmiötä ei olisi tai jos se olisi toisenlainen (ks. myös kohdat 2 ja 8). Etenkin sukupuoliin ja tasa-arvokysymyksiin liittyy asioita, joiden monesti toivotaan olevan toisenlaisia. Joskus kyse on epäilemättä ollut halusta korvata (kapitalistisen) talouden lainalaisuudet jonkinlaisen ideamaailman uudenlaisella tiedostamisella.

7) Tutkija on kyllästynyt siihen, että luonnontieteilijät näyttävät esiintyvän universumin syvimpinä luotaajina, lopullisten totuuksien löytäjinä. Kyse on siis jossakin määrin kilpailusta tieteen arvovallasta. Ja arvostustahan haluavat kaikki: apurahat tai henki! Hacking kirjoittaa: ”On totta, että monet tieteenvihaajat ja mistään tietämättömät käyttävät konstruktionismia hyväkseen oikeuttaakseen voimattoman vihamielisyytensä tiedettä kohtaan. Konstruktionismi tarjoaa äänen tuolle raivolle järkeä kohtaan. Ja monet konstruktionistit näyttävät tuntevan vastenmielisyyttä luonnontieteiden käytäntöjä ja sisältöä kohtaan.” Esimerkki Liiketaloudellisesta Aikakauskirjasta 3/2001: ”Lähtökohtana tässä artikkelissa on, että tiede on sosiaalisesti rakentunut tapa tuottaa ja ymmärtää tietoa eikä siinä mielessä sen ’parempaa’ tai ’oikeampaa’ kuin mikään muukaan tiedon tuottamisen tapa.”

8) Tutkija on tiedettä kiinnostuneempi vallasta, politiikasta tai ideologioista. Hän saattaa kuvitella, että tiedon tai todellisuuden väittäminen sosiaalisesti rakentuneeksi on jonkinlaista naamioiden riisumista, joka voi vapauttaa sorrettuja alistavista valtasuhteista. Vaikka mitään konkreettista ei näissä yhteyksissä yleensä sanota, tutkija on ainakin osoittanut olevansa moraalisesti oikeamielinen ja kaikenlaisen tasa-arvon kannattaja. Toisin sanoen, tutkija ei usko, että tieteen objektiivisuudesta olisi apua sorrettujen aseman parantamisessa.

Kolme seikkaa on syytä nostaa syvemmän tarkastelun kohteeksi: ensin kysymys vuorovaikutuksista (tai kehävaikutuksista kuten Hacking niitä yleensä kutsuu), sitten kysymys tieteen olemuksesta ja lopuksi ihmisluonnon merkitys.

Ne vuorovaikutukset, ne vuorovaikutukset!

Ihmiset ovat ajattelevia ja ympäristöään seuraavia otuksia. He voivat tulla tietoisiksi siitä, että heidät on luokiteltu johonkin (sosiaalisesti tuotettuun) kategoriaan (esim. lapsi, pakolainen, homoseksuaali). Ja tämä luokittelu saattaa vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä, mikä puolestaan saattaa vaikuttaa tuleviin luokitteluihin jne. Hacking kirjoittaa: ”Vuorovaikutukset ovat joskus voimakkaita. Mitä kerran tiedettiin tiettyyn luokkaan kuuluvista ihmisistä voi muuttua virheelliseksi koska tuohon luokkaan kuuluvat ihmiset ovat muuttuneet sen vuoksi, kuinka heitä on luokiteltu, mitä he uskovat itsestään, tai en vuoksi, miten heitä on kohdeltu tuohon tapaan luokiteltuina.”

On myös selvää, että vaikka yksilö ei kykene itse tulemaan tietoiseksi joutumisestaan johonkin luokkaan, esim. autisteihin tai lapsiin, luokittelun perusteella luodut hoivakäytännöt vaikuttavat yksilöön joka tapauksessa. Hacking jatkaa: ”Kehävaikutuksia löytyy kaikkialta. Ajatelkaa, mitä neron käsite merkitsi romantikoille, jotka näkivät itsensä neroina, ja mitä heidän käytöksensä vuorostaan teki neron kategorialle. Ajatelkaa muutoksia, joita lihavuuden, ylipainon ja anoreksian käsitteet ovat saaneet aikaan. Jos joku puhuu neron tai anoreksian sosiaalisesta rakentumisesta, hän todennäköisesti puhuu ideasta, tuon idean mukaisesti luokittuvista ihmisistä, idean ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta sekä niistä monilukuisista sosiaalisista käytännöistä, joita tähän vuorovaikutukseen liittyy.”

Mutta onko näissä huomioissa mitään sellaista uutta, joka pitää opinnäytetöissä tai artikkeleissa yhä uudelleen tuoda esiin? Totta kai ihmisten ja ideoiden väliseen vuorovaikutukseen toisinaan ”liittyy käytäntöjä”. Mutta voidaanko tämän perusteella tehdä ennusteita tai antaa selityksiä ihmisten käyttäytymiselle? Ei tietenkään. Ollakseen vakavasti otettava tieteellinen suuntaus konstruktionismin – ja yhteiskuntatieteiden yleisesti – on pyrittävä ennustamaan tai selittämään ihmisen käyttäytymistä. Vetoaminen vuorovaikutuksen monimutkaisuuteen ei ole tiedettä vaan tieteelliselle asenteelle vierasta periksi antamista.

Toisin sanoen, jotta väitteet sosiaalisesta rakentumisesta olisivat perusteltuja, on selvitettävä edellä mainittujen kehä-/vuorovaikutusten voima ja merkitys. Näiden tutkiminen on kieltämättä yksi vaikeimpia haasteita ihmistieteissä, mutta siihen on ainakin pyrittävä. On mahdollista, että tästä konstruktionismia koskevasta tiedesodasta jääkin jäljelle vain tämä yksi empiirinen kysymys. Miten ideat vaikuttavat meihin? Jos kysymystä tarkennetaan edelleen, päädytään usein perimmäisiin kysymyksiin oikean ja väärän, siis moraalin ja moraalitunteiden alkuperästä. Jos konstruktionisti hyväksyy, että ihmiselläkin on evoluution tuottamia vaistonkaltaisia tunnevalmiuksia (esim. häpeää, paheksumista, kiitollisuutta), kysymykset tarkentuvat jo huomattavasti. Millä tavoin mikäkin idea suuntaa moraalisia tunnevalmiuksiamme? Miten ja miksi normit muuttuvat ja leviävät? Ihmisyhteisöjä koskeva tiede saattaa monestakin syystä olla mahdotonta, mutta muodikas tukeutuminen sosiaaliseen rakentumiseen ei ainakaan auta ihmistieteiden kehittämisessä.

Tieteen perusolemus – ja ihmisluonnon

Entä onko järkevää väittää tiedettäkin sosiaaliseksi konstruktioksi? Ja jos on, millä perustein? Runollisesti ilmaistuna tieteen tehtävä on totuuksien kokoelman laajentaminen. Mutta kuten Hacking toteaa, se mikä siinä on sosiaalista, on sosiaalista vain triviaalisti: tietysti tutkijan on jossakin työnsä vaiheessa oltava sosiaalinen. On kenties perusteltua sanoa, että totuuskokoelman laajentaminen prosessina on sosiaalisesti rakentunutta, mutta samalla on selvää, että tämä prosessi ei saa vaikuttaa lopputuloksen totuudenmukaisuuteen. Muuten kyse ei ole tieteestä. Tiede pyrkii kohti vastauksia ja näistä vastauksista tulee vähitellen pysyviä ja vakaita, mikäli niiden takana on riittävästi kokeellisia ja teoreettisia syitä.

Suuri osa konstruktionisteista varmasti hyväksyy väittämät tieteen totuuspyrkimyksistä. Moni kuitenkin sanoo, että tietokokonaisuuksien vakauteen liittyy silti aina jonkin verran tieteen ulkopuolisia, yhteiskunnallisia tekijöitä. Mutta mitä nämä tekijät ovat? Kuten muissa vastaavissa yrityksissä paljastaa ”piilovaikutuksia” Hackinginkin löydökset ovat tieteen lopputulosten kannalta joko epäolennaisuuksia (aseteollisuudella oli vaikutusta laser-keksintöihin) tai ratkaisemattomia yksityiskohtia (pidettiinkö kapteeni Cookia Havaijilla jumalhahmona vai ei). Nähdäkseni soveliasta olisikin todeta, että viime kädessä yhteiskunnallisten seikkojen näkyminen tietokokonaisuuksissa on empiirinen kysymys, joka on ratkaistava tapauskohtaisesti. Ja normaalit tieteelliset menetelmät riittävät tämänkin selvittämiseen.

Ottaen huomioon edellä mainitut lainaukset, Hackingin oma kanta konstruktionismin äärimuotoihin on joissakin suhteissa yllättävän avoin. Hän ei esimerkiksi ota kantaa siihen, missä määrin joidenkin radikaalifeministien väite, että tieteen objektiivisuus olisi huiputusta, pitää paikkaansa. Hackingin mukaan kyse saattaa jopa olla sukupolvikysymyksestä (ei siis sukupuolikysymyksestä). Kokonaisuutena teos on myös melko hajanainen: moni kirjan luvuista on koottu Hackingin vanhoista ja aiheen kannalta irrallisista artikkeleista (joiden vanhentumisen hän itsekin myöntää). Lisäksi etenkin luku mielenhäiriöistä ja niiden ”rakentumisesta” on liian pitkä: on selvää, että mielenhäiriöiden luokittelu on historian saatossa ja psykiatrian kehittyessä muuttunut ja että se, mihin mielenhäiriöön yksilö luokitellaan, vaikuttaa häneen (jos ei tietoisen harkinnan kautta niin viimeistään hoitokäytäntöjen kautta).

Kirjan suurin heikkous on kuitenkin perustavampaa laatua: se ei ota kantaa jo arvion alussa mainittuun ihmisluontoon. On päivänselvää, että ihmisten maailma on rakentunut kulttuurisesti, historiallisesti ja yhteiskunnallisesti. Mutta yhtä selvää on, että tämän konstruoitumisen ovat tehneet ihmislajin edustajat, jotka lajinkehitys on muovannut konstruoimaan maailmaa lajilleen ominaisella tavalla. Aivan vastaavasti kuin muurahaiset lajityypilliseen tapaansa konstruoivat pesiä ja yhteistyöjärjestelmiä. Toisin sanoen ihmislajille tyypilliset psykologiset ominaisuudet ovat aktiivisesti mukana konstruoimassa kaikkia kulttuurisesti erilaisia parisuhteita, perhesysteemejä, oikeudellisia tapoja, oikeudellisia käsityksiä jne. Ihmisluonnon aktiivinen läsnäolo on tunnistettavissa kaikessa sosiaalisessa konstruktiossa [1].

Yhteenvetona teoksesta voisi todeta, että yhtäällä pienellä tiivistämisellä ja toisaalla ihmisluonnon kunnollisella huomioimisella se olisi ollut mainiota vastalääkettä akatemiaan pesiytyneelle relativismille – ja tätä kautta tarpeellista luettavaa skeptikoillekin. Erityishuomion ansainnee myös kirjan tamperelainen kustantaja, jonka maine on ainakin aiemmin perustunut hermeneutikkojen, diskurssianalyytikoiden, postmodernistien, freudilaisten ja juuri sosiaalikonstruktionistien teoksiin.


VIITTEET

[1] Émile Durkheimin sosiologisen koulukunnan mukaan yhteisöllisiä ominaisuuksia ei pidä selittää yksilöiden psykologisilla ominaisuuksilla (”Sosiaalinen on selitettävä sosiaalisella”). Myös kulttuurien (saati lajien) välistä vertailua on tässä hengessä pidetty epätieteellisenä lähtökohtana. Suomalaisen Edvard Westermarckin selostus tästä durkheimilaisten erheestä on konstruktionismikiistan kannalta edelleen pätevä:

He eivät ole riittävästi pohtineet sitä yksinkertaista, mutta äärettömän tärkeää tosiasiaa, että kaikki eri etniset ryhmät kuuluvat samaan eläinlajiin, ja että etnisten ryhmien täytyy jo siksi muistuttaa toisiaan, ja että tällä etnisten ryhmien toisiaan muistuttamisella on lujempi perusta kuin niillä eroilla, jotka ovat kulloinkin vaihtelevan sosiaalisen ympäristön vaikutusta. Voimmeko me paljastaa tällaisia samanlaisuuksia muutoin kuin tekemällä vertailuja? Miten me muutoin voisimme erottaa sen mikä on paikallista, siitä mikä taas on kaikille yhteistä? Voidaan vieläpä kysyä, miten voimme tyhjentävästi selittää itse sosiaalista ympäristöä ottamatta huomioon ihmislajin sielullista ominaislaatua?

Westermarckin perhettä ja moraalia koskevat tutkimukset ovat tavallaan konstruktionismia, mutta sellaista joka tarkastelee myös yhteisen ihmisluonnon mukanaoloa.

Feministit vastustavat tasa-arvoa

Mikko Kokko:

Minusta tasa-arvo on yksi länsimaisen demokratian tärkeimmistä kulmakivistä, mutta en todellakaan halua katsoa sitä kapeasti sukupuolikysymyksenä vaan yksilökysymyksenä. Jokaiselle yksilölle pitää taata mahdollisimman pitkälle samanlaiset lähtökohdat rakentaa omaa elämänpolkuaan. En käy pohtimaan tässä mitään sairauden tai vamman takia erityisryhmiksi laskettavia ihmisiä, sillä se on asia erikseen.

Kulttuurihistoriallisista syistä naiset ovat olleet alisteisessa asemassa kautta historian, mutta tämän päivän suomessa ei voida ainakaan todeta lainsäädännön syrjivän naisia sukupuolensa perusteella, vaan pikemminkin asia on päin vastoin.

Ei ole kovin suosittua sanoa ääneen ja tuoda esiin sitä, että tässä yhteiskunnassa tunnutaan suuremmin miettimättä sallivan naisten nostaminen lainsäädännöllä erityisasemaan ja hänestä tehdään sitä kautta tasa-arvoisempi kuin miehestä. Aikanaan vastustin naisten asepalvelusta sillä perusteella, että ei kait tasa-arvoa voi olla että asepalvelus on vapaaehtoinen ja erityisehdoilla varustettu.

Olen edelleen sitä mieltä, että naisten asepalvelus on erityisoikeus naisille johonka he ovat oikeutettuja sukupuolensa perusteella. Tarkoitan paitsi sitä että asepalvelus on kokonaan vapaa-ehtoinen, heillä on sukupuolensa takia myös erityisjärjestelyt varuskunnissa, sekä oikeus keskeyttää palveluksensa tietyn aikaa ilman että joutuisivat millään tavoin “häpeään” tai suorittamaan siviilipalvelusta.

Kunnallisdemokratiassa olen törmännyt sukupuolikiintiöihin kun jaetaan luottamustoimiin paikkoja. Nuo sukupuolikiintiöt on tehty sillä tavoitteella, että saadaan naisia politiikkaan ja luottamuselimiin. Valitettavasti kiintiöt ovat absurdi esimerkki siitä, että naiset on sukupuolensa takia nostettu erityisasemaan. Realiteetti näet on se, että naiset eivät houkutteluista huolimatta ole kovinkaan innostuneita osallistumaan vaaleihin ja olemaan ehdokkaina.

Itse olen aikanaan politiikassa toimiessani ollut houkuttelemassa ja viekottelemassa naisia osallistumaan vaaleihin, sillä jokainen puolue haluaa kaikki naiset listoilleen mitä vaan kykenevät saamaan. Naiset eivät vaan halua osallistua läheskään siinä määrin kuin miehet ja seurauksena on se, että vaalien listat ovat hyvin miesvoittoisia ja yleensä vajaitakin.

Absurdius kunnallisdemokratiassa tulee tässä: naiset eivät halua olla ehdokkaana ja heitä tulee luonnollisesti sitten valituksi vain edustuksensa mukaan, eli miehiin verrattuna vähän. Kun naisia tulee sitten valituksi valtuustoon vaikkapa 20% valtuutetuista, niin heille kuitenkin jaetaan sukupuolikiintiöiden mukaiset paikat jokaiseen luottamuselimeen. Todellisuudessa käy ainakin pienemmissä kaupungeissa niin, että nuo harvat naiset saavat paikan useammassa luottamuselimessä ja itseasiassa saavatkin sukupuolensa takia huomattavan määrän valtaa. Onko tämä tasa-arvoa ja lain tarkoitus?

Minä en siis kertakaikkiaan voi hyväksyä sukupuolesta johtuvaa lainsäädännöllistä erityisasemaa, sillä olen ehdoton tasa-arvon kannattaja. Ihmiset ovat yksilöitä ja ei pitäisi laatia lakeja ja säädöksiä parantamaan jonkun yksilön asemaa sukupuolensa takia toiseen verrattuna.

Feministit ovat tietenkin malliesimerkki siitä, että vain nostamalla nainen erityisasemaan voidaan sovinistit voittaa. Kuitenkin väitän että tämänkaltainen toiminta herättää ja ylläpitää olemassaolollaan sovinismia ja sukupuolikatkeruutta.

Katson että naiset ovat täysin miesten veroisia henkisiltä ominaisuuksiltaan, voimavaroiltaan ja olemassaololtaan, joten en millään haluaisi ylläpitää järjestelmää joka lähtökohtaisesti korostaa naisten olevan heikompia ja tarvitsevan erityisoikeuksia suhteessa mieheen. Alas sovinismia ylläpitävät, naisten erityisasemaa korostavat lait ja asetukset!

Kari Rydman sivistyksestä ja sivistysvihamielisyydestä

En kannata sinfoniaorkesterien tai muiden kulttuuripalvelujen kustantamista veronmaksajien rahoista, mutta muuten yhdyn Kari Rydmanin allaolevaan näkemykseen sivistyksestä ja sivistysvihamielisyydestä.

Suomessa vallitsee nykyisin eräänlainen kulttuuribolshevismi, jossa kaikkea sivistystä vihataan elitistisenä, epätasa-arvoisena, liian hienona, liian vaikeana ja vanhanaikaisena. Bolshevismiin kuuluu kaiken hyvän tuhoaminen, kaiken hienon ja kauniin raastaminen lokaan, bolshevikkien omalle barbaarimaiselle tasolle. Tästä syystä veronmaksajien rahoilla tuetaan mm. Anne Moilasen ja Akuliina Saarikosken perverssiä väkivaltapropagandaa. Taustalla on nimenomaan roskaväen viha kaikkea hyvää, kaunista, hienoa ja arvokasta kohtaan.

Ei raha, vaan sivistys on herravihan syy

Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksessa tehtiin tutkimus opettajaksi opiskelevien musiikkimieltymyksistä. Klassisen musiikin radiokanavaa kuunteli opiskelijoista vain 2%. Puolet opiskelijoista ei koskaan ole kuullut ”sinfoniaa” ja kamarimusiikkia luonnossa, oopperaa vielä paljon harvemmat. Opiskelijoiden ylivoimaisesti suosituimmat musiikin lajit olivat pop, rock, rap, hiphop ja disco. Vähiten pidettiin nk. taidemusiikista. Kun kysyttiin halukkuutta laajentaa musiikin tuntemusta, klassinen musiikki sai vain hajaääniä.

Nämä opiskelijat tulevat työssään opettamaan lapsille myös musiikin alkeita. Syystäkin on mediassa alettu puhua nk. taidemusiikin kuolemasta. Se elää koululaistasolla enää musiikkiopistoissa, ja sielläkin jonkin verran jäykkää ja kituliasta elämää. Paljon julkista rahoitusta edellyttävien sinfoniaorkestereiden asema käy yhä ahtaammaksi, oopperasta nyt puhumattakaan.

On helppo päivitellä yleisen sivistyneisyyden tilaa, tai vaivannäköä vaativien kulttuuriharrastusten vähäistä arvostusta. On myös helppo arvostella yleistä kulttuuri- ja taidekeskustelua vaivaavaa "kaikki kelpaa"-ajattelua. Enää ei ole viileätä harrastaa yläkulttuuriksi miellettyjä asioita, ja yleissivistyksen käsitettä jauhetaan palasiksi jopa akateemisilla tasoilla.

Googlasin sanoja "sivistyneistö" ja "yleissivistys". Edellisen tulos oli tyrmäävä: ylivoimaisesti suurin osa tärpeistä sisälsi äärimmäisen negatiivisia ja katkeria lausumia. Suuri osa jälkimmäisistä tärpeistä sisälsi koko käsitteen kyseenalaistavia kannanottoja.

Terhakka syyllisten etsintä on kaiken mediakeskustelun ydin. Kaupallinen, helppouteen ja vaivattomuuteen satsaava viihdekulttuuri on hyvä yleisvihollinen. Mutta on toinenkin syy: koko maamme henkiseen rakenteeseen kiinteästi kuuluva "herraviha", ”alempien yhteiskuntaluokkien” kaunainen vallankäyttö, jota voi havaita johtavissakin piireissä.

Pentti Linkola kirjoitti joitakin vuosia sitten myönteisen artikkelin vanhan sivistysporvariston eetoksesta. Perinnäisiä "ekofasismi"-väitteitä kiihkeämmin käytiin hänen kimppuunsa tästä kerrassaan sopimattomasta keskustelunavauksesta, eivätkä eräät Tampereen yliopiston vaikuttajat olleet vähäisimpiä uusimman "luokkasodan" toimijoista. ´

Vanhan sivistysporvariston eetokseen ei kuulunut itsekorostus. Se oli muutenkin jo kauan sitten jäämässä taloudellisesti alakynteen, ja kateus raharikkaita kohtaan oli sen kohdalla jo kauan sitten anakronistista. Mutta kateus ei kadonnut vaurauden mukana.

Nykymiljonäärit elostelevat paljon räikeämmin kuin entisajan nousukkaat. Tätä uusrikkaitten joukkoa ei ole koskaan syyllistetty varsinaisesta sivistyneisyydestä tai sen korostamisesta, ja heitä ihaillaankin yleisesti. Mutta yhtä yleisesti näyttää vallitsevan se käsitys, että perinteisten sivistyskotien lapsilla on tasa-arvon vastaisesti muita matalampi kynnys saavuttaa itselleen sivistystä, ja muita matalampi este hyödyntää tätä perimäänsä yleissivistystä (tai sellaisen arvostusta) oman elämänrakentamisensa pohjana.

Raharikkautta siedetään, jopa ihaillaan, mutta sivistyneisyys on se kadehdittava aarre josta on käytännössä syytä vaieta. Tässä on tämän nykyisen luokkayhteiskunnan kipupiste, piilevä pogromien ja kristalliöiden tekosyy: varsinainen sivistynyt pieni vähemmistö joutuu massiivisen hyökkäyksen pelossa vetäytymään julkisuudesta, vaikenemaan kysymyksenasetteluistaan, harrastamaan piiloutumista kuin ikään vapaamuurarit ennen vanhaan.

Salaa tunnustetaan näin sivistyksen teho ja toimivuus. Mutta kuinka kauan sille on tilaa?

Lähettänyt Kari Rydman klo 1:27

Tunnisteet: kateus, sivistyneistö, sivistys

Uskonto on kaiken pahan alku ja juuri

Inkvisiittori Jussi Sippola:

Uskonnollisten käsitteiden totuusarvosta ei voida käydä keskustelua samalla tasolla kuin millä keskustellaan esimerkiksi luonnontieteisiin liittyvistä kysymyksistä.

Jälkimmäiset voidaan todistaa oikeiksi, kun sen sijaan objektiivisesti arvioiden jo minkä tahansa uskonnon olemukseen kuuluu, että sen käsitteisiin liittyvä totuus on suhteellista.

Logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei tämän vuoksi ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa.

Uskontoon liittyvien pyhäksi määriteltyjen instituutioiden riitauttaminen ja halventaminen johtavat tämän vuoksi helposti enemmän tai vähemmän vakavaan kiistaan osapuolten välillä riippuen siitä, miten voimakas uskonnon asema henkilölle tai uskonnolliselle yhdyskunnalle on.

Uskonto on kaiken pahan alku ja juuri. Suomen tuomioistuinlaitos edustaa keskiaikaista uskonnollista tyranniaa kieltämällä uskonnon kritisoinnin.

Käräjäoikeuden tuomari Jussi Sippola on keskiaikainen inkvisiittori. Suomi on taantunut pimeälle keskiajalle.

Tätä barbaarimaista tyranniaa on ehdottomasti vastustettava kaikin keinoin. Jokainen sensuurin kannattaja on ihmiskunnan vihollinen.

Sensuuri on kaiken sivistyksen vastaista. Sensuurin kannattajat ovat ali-inhimillistä saastaa, liejua, mutaa.

Johannes Däner:

Sensuuri on autoritaaristen ja auktoriteettiuskoisten sääliöiden paras kamu. Melkein yhtä hyviä kamuja heille ovat erilaiset ismit, uskonnot ja filosofiat, etenkin jos ne vaativat kannattajiltaan alistumista, kyseenalaistamattomuutta ja sitoutumista.

Uskonto on aina paha asia - siinä ei ole mitään hyvää!

Ajatellaanpa esim. rukoilemista; uskovainen mielellään väittää tällöin "keskustelevansa" jumalan kanssa, mutta näinhän asia ei ole. Rukoilu nimenomaan on anomista, alistumista, nöyristelyä. Se on aivan helvetin kaukana keskustelusta.

Entäpä sitten rukoilevan kehon kieli; pää painetaan alas, kädet ristitään ja ollaan kaikin tavoin niin kuin ensimmäistä kertaa pornolehden kanssa vessasta kalu kädessä yllätetty pikkupoika tai piesty koira.

Hyi hitto!

Äbälät menevät tietysti vielä pitemmälle satuhahmonsa kanssa "jutellessaan", kuten tiedämme. Kaikille uskonnoille yhteinen piirre on, että ne eivät kestä kriittistä tarkastelua - se saa niiden kannattajat hyppimään aina pitkin seiniä. Monikulttuurisuus ja islam ovat tästä tyyppiesimerkkejä.

Stefan Wallin (rkp) on munaton pelle

Wallin: Audi-kohua ei ole liioiteltu

Tasa-arvoasioista vastaava ministeri, RKP:n Stefan Wallin pitää Audin myyntijohtaja Esko Kiesin eroa oikeana ratkaisuna.

Wallin vertaa Kiesin tapausta entisen valtakunnansovittelijan Jorma Reinin aikanaan nostattamaan "Tupolevin veljesten" postikorttikohuun.

- Se on merkki siitä että tällaista ei enää voida suvaita. Kiesin erosta kerrottiin julkisuuteen tänään, vain kaksi päivää haastattelusta nousseen kohun jälkeen.

Wallinin mukaan "Audi-miehen" puheista noussutta kohua ei ole liioiteltu.

- Mielestäni on erityisen tärkeätä, että suhtaudutaan tällaisiin tapauksiin riittävällä vakavuudella. Kiesin ero osoittaa, että tänä päivänä ei enää kenelläkään sellaisessa asemassa olevalla ole varaa vitsailla tämän tyyppisistä asioista.

Wallin vertaa Kiesin tapausta entisen valtakunnansovittelijan Jorma Reinin aikanaan nostattamaan "Tupolevin veljesten" postikorttikohuun.

- Reinikin olisi tänä päivänä joutunut eroamaan jos hän olisi lähettänyt postikorttejaan.

Asennekasvatusta tarvitaan

Wallinin mukaan työelämässä vaaditaan edelleen jatkuvaa asennekasvatusta ja julkista keskustelua sekä myös nollatoleranssia naisten syrjintätapauksissa.

- Onneksi kuitenkin Kiesin kaltaisiin tapauksiin törmää aika harvoin nykyään.

Wallin siteeraa myös EVA:n tutkimusta, jonka mukaan naisten johtamat yritykset ovat useimmiten kannattavampia kuin miesten johtamat. Kiesi sanoi Anna-lehden erikoispainoksessa, että naiset pärjäävät usein huonommin johtaja-asemissa ja miehet pystyvät helpommin hallitsemaan suuria kokonaisuuksia.

Tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäkinen ei aio antaa virallista lausuntoa Esko Kiesin puheista. Hänen mukaansa Kiesin haastattelu Anna-lehdessä sisältää tämän henkilökohtaisia ajatuksia, eivätkä ne anna aihetta jatkotoimenpiteisiin.

YLE Uutiset

Tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäkinen oli siis paljon järkevämpi kuin "tasa-arvoministeri", RKP:n puheenjohtaja Stefan Wallin.

Sinänsä mitään tasa-arvovaltuutetun virkaa ei tietenkään pitäisi olla olemassa.

Olennaista tässä kuitenkin on se, että RKP:n puheenjohtaja Stefan Wallin on munaton pelle, luuseri, kastroitu neitihomo, halveksuttava saasta, sensuurin ja totalitaarisen aivopesun kannattaja, selkärangaton nilviäinen, surkea alistuja, rääpäle, masokisti, felchaaja, paskansyöjä, orja.

"Maltilliset" feministit tukevat militantteja fanaatikkoja

Keskustelua facebookista:

Simo Hämäläinen

Joillekin yhden yksittäisen Audi-miehen sovinismi on pahempaa kuin kokonaisen uskontokunnan. Tasa-arvon edistäminen näyttää olevan Suomessa kovin valikoivaa.

Saara Jantunen

Se menee kato sillain, että kun kuulee loukkaavan mielipiteen, niin mielipiteenvapauden puitteissa siitä saa ilmaista oman vastamielipiteensä.

Musta on hassua, miten mies päättää että nainen on kohtuuton jos se loukkaantuu siitä että sitä pidetään kotityöautomaattina, pohditaan mihin kaikkeen naista voi "käyttää" ja asetetaan vaatimuksia sille, millaisia miellyttämisvelvollisuuksia naisella on, ja ilmaistaan että naisen pitäisi elää kuten vuonna 1950 opetettiin ("naisen pitäisi jatkaa sukua ennenkuin hän kehittää oman persoonallisuuden ja haluaa ruveta kehittämään itseään ihmisenä").

Ihan samalla tavalla kuin tyhmään kysymykseen todennäköisesti saa tyhmän vastauksen, niin moukkamaisella käytöksellä saat moukan maineen. Ei pitäisi yllättää ketään. Tää ei myöskään ole pois siitä halveksunnasta, mitä feministit, itseni mukaan lukien, tuntevat uskonnollisia ääriryhmiä tai ihmisarvoa alentavia kulttuureita kohtaan.

Mikko Ellilä

Saara Jantunen:
Tää ei myöskään ole pois siitä halveksunnasta, mitä feministit, itseni mukaan lukien, tuntevat uskonnollisia ääriryhmiä tai ihmisarvoa alentavia kulttuureita kohtaan.

Miksi feministit eivät ole koskaan julkisuudessa kritisoineet islamia tai muita ihmisarvoa alentavia kulttuureita?

Saara Jantunen

Kylläpä minun tietääkseni ovat. Eri juttu sitten jääkö se ihmisten mieliin, tai kiinnostaako se ketään. Suurelle osalle feministeistä feminismissä kyse on yksilönvapaudesta ja ihmisoikeuksista, eli niistä jutuista jotka eivät ole uskontoon tai sukupuoleen sidottuja. Se taas ei sovi yhteen sen brändin kanssa, johon feministit halutaan sitoa (itsekkäät, kovaääniset, tekopyhät, jne jne)

Kari Rantamäki

Oliko tuo retorinen kysymys? Uskotko eläinoikeusaktivistien heittelevät kiviä HALAL-lihaa myyviin etnisiin kauppoihin, tai tuhrivan niiden ikkunoita? Asioita ei voi vain tehdä, koska ne ovat näiden multiaktivistien ajatusmaailmaa vastaan, ja siinä ajatusmaailmassa suurin pahis on lihaa syövä fossiilisia polttoaineita paljon käyttävä audi-mies :D

Mikko Ellilä

No mieltä olet esim. Anne "haluan ampua miehiä" Moilasesta, jota pidetään tällä hetkellä Suomen johtavana feministinä?

Saara Jantunen

No mitä Mikko luulet että ajattelen ihmisistä jotka meuhkaavat ihmisten ampumisesta? Mä en viitsi tämmöseen "keskusteluun" osallistua... pointti katosi aikaa sitten, ja jäljelle jää tämmönen "no mitäs tähän sanot"-vänkääminen. Terveisin lihaa syövä, 50 000km vuodessa autoileva espoolainen feministi

Mikko Ellilä

Kielteinen suhtautuminen Anne Moilasen murhanhimoisiin sekopäihin on mielestäsi turhaa "meuhkaamista ihmisten ampumisesta", joten mielestäsi näitä murhanhimoisia sekopäitä ei siis pidä lainkaan kritisoida. Kaikki kritiikkihän on turhaa "meuhkaamista".

Tämä asenne nimenomaan johtaa siihen, että Anne "haluan ampua miehiä" Moilasen ja Akuliina "haluan tuhota heteroseksuaalisuuden" Saarikosken kaltaiset mielipuolet ovat Suomen tunnetuimpia feministejä. Muut feministit eivät koskaan kritisoi heitä, joten femistien "maltillinen" enemmistö antaa implisiittisen hyväksyntänsä näille mielisairaille miesvihamielisille feministifanaatikoille.

Way to go. Juuri tuolla tavalla varmistatte sen, että kaikkia feministejä pidetään mielisairaina fanaatikkoina.

Saara Jantunen

Anteeksi vaan, mutta nyt olet kyllä ainoa joka tässä meuhkaa. En tietääkseni ole sanonut, ettei ääriliikkeitä tai sen edustajia pidä kritisoida. Kysymyksesi siitä mitä Moilasesta ajattelen oli vain niin yksinkertaisen typerä, etten ajatellut sinun OIKEASTI odottavan vastausta.

Jokainen ihminen on vastuussa omista puheistaan. Toki mielipiteitä saa ja pitää ilmaista, mutta ei liene realistista odottaa, että feministin on jatkuvasti arvosteltava "ääripään feministejä" ollakseen oikeutettu olemaan "oikea feministi". En minäkään vaadi miehiltä elämässäni jatkuvaa sovinistien tuomitsemista - riittää minulle, etteivät he itse käyttäydy sovinistisesti. Jokainen vastaa itsestään.

Suomesta löytyy paljon kaltaisiani feministejä, jotka kritisoivat mm. naiskiintiöitä, yksinhuoltajaisien asemaa sekä vain miehiin rajoittuvaa asevelvollisuutta. Jos heidän olemassaolonsa on mennyt sinulta ohi, niin se lienee yksin sinun ongelmasi, ja saat pyhässä raivossasi jatkaa sitä samaa meuhkaamista josta miesvihaajatelaketjufeministejä syytät. Way to go.

Olen feministi, eikä kukaan ole minua leimannut "mielisairaaksi fanaatikoksi" - kaikkea muuta. Olet siis ennakkoluulosi kanssa vähemmistössä, joten tuota "kaikki ovat sitä mieltä"-retoriikkaa lienee aika turha viljellä. Toivon että jos jatkossa käyt tätä samaa keskustelua, osaat tehdä sen laittamatta lapsellisesti sanoja kenenkään suuhun. (Ja siltä varalta että seuraavaksi vastaat ettet niin tee, niin viittaan tokavikan kommenttisi ekaan lauseeseen.)

Mikko Ellilä

Olennaistahan tässä on juuri se, että vain minä "meuhkaan" Anne Moilasen esittämistä tappouhkauksista. Sinä et "meuhkaa" niistä, koska sinua eivät lainkaan häiritse veronmaksajien rahoilla toimivan Yleisradion ohjelmassa miehille esitetyt tappouhkaukset. Sinun mielestäsi tuollaisten mielisairaiden tappajien inhoaminen on vain turhaa "meuhkaamista", joka pitäisi lopettaa. Kiellät tappouhkausten esittämisen vastustamisen turhana "meuhkaamisena". Tämä on juuri sitä logiikkaa, jonka mukaan esim. islamilaisesta terrorismista puhuminen on "islamofobiaa" ja "rasismia" ja "meuhkaamista".

Saara Jantunen

Minun mielestäni tapoit tehokkaasti kaiken fiksun keskustelun, koska lienee turhaa keskustella, jos olet jo päättänyt mitä ajattelen ja päättänyt, että toisen sanomisten vääristely on jollakin tavalla osa järkevää dialogia. Jos haluat pyöriä ajatuksissasi mielisairaiden murhasta fantasioivien ääliöiden ympärillä niin ole hyvä. Siksi Nina Mikkonen ja Sarah Palinkin ovat julkkiksia.

Päähäsi ei nähtävästi uppoa se, että palokuntakin tietää että tulta vastaan ei taistella tulella, vaan vedellä. Eli tässä tapauksessa järjellä kohti fanatismia. Newsflash, hyvin harva ihminen tarvitsee sinun hyväksyntääsi. Eletään sen mukaan. Hyvää syksyä :)

Mikko Ellilä

En ole väittänyt sinun tarvitsevan minun hyväksyntääni. Minua vain ihmetyttää se, että "maltilliset" feministit eivät koskaan kritisoi Anne Moilasen ja Akuliina Saarikosken kaltaisia fanaatikkoja.

"Maltillisten" feministien suuri massa antaa painoarvoa Moilasen ja Saarikosken kaltaisille mielipuolille. Minä en "pyöri ajatuksissani" näiden fanaatikkojen ympärillä, mutta te "maltilliset" feministit annatte implisiittisesti tukenne heille olemalla kritisoimatta heitä. Teidän pitäisi nimenomaan eksplisiittisesti irtisanoutua heistä, koska he kuuluvat samaan feministiliikkeeseen kuin te. He ovat osa samaa brandi-imagoa kuin sinä. Kyllä minua vituttaisi, jos joku Moilasen tai Saarikosken kaltainen hullu tahraisi minun brandiani. Sinua se ei nähtävästi häiritse, joten sinun voidaan katsoa hyväksyneen heidät.

P.S.
Ilta-Sanomien sivustolta Nina Mikkosen kolumni:

Kun kiivas femakko laatii valkoisia sukkia myöten samanlaisen 10-100 -kohdan huomiolistan miespuolisista, ei se hetkeuta naisenemmistöisiä media- eikä nettikeskustelupiirejä. Valtaosa miehistä naurahtaa tyyppiluonnehdinnoille, jättää ne omaan arvoonsa eikä jää niitä herkkähipiäisisesti märehtimaan vaatien päitä vadille. Nainen ei. Mielipidediktatuuri henkisesti pienessä maassamme hakee vertaistaan. Meillä ei saa olla julkisesti asiosta kuin yhtä mieltä. Ennen tahdin määräsivät yya-henki ja UKK, nyt kumarretaan ei vain maahan saakka vaan sen allekin naisvaltaa.

Jos Audi-kaupasta vastaavan Keskon markkinointipuolella oltaisiin fiksuja, olisi nyt viikonvaihteessa tarjolla Audeja kaikin erikoisherkuin. Erikoishintaan tietysti! Naiset saapuisivat urputtamaan, kiukkuaan puhkuen kovaa kohtaloaan ja nuhtelemaan Esko Kiesiä. Vaan Audi-kauppiaat ottaisivat kaiken avosylin vastaan kuin miehiset miehet. ”Milloin Teille sopisi koeajo?” Tasa-arvon vuoksi edulliset autokaupat olisivat tarjolla miehillekin, mutta sitä ei tarvitsisi erikseen mainostaa. Rahaliikenne kun ei vaadi sukupuolitestiä. Ruusut ja tuoremehut vain Audeja päältä päin katselevillekin daameille. Vain naisille -erikoistarjoukseen kuuluisi humoristisena lisukkeena silitysrauta – kuten yritysjohtaja-ystävättäreni lisäsi. Minusta pitäisi vielä olla vielä kunnon silityslautakin kaupan päälle.

Julkisuuten kuin neulansilmästä päästetyt ja tarkoin ohjeistetut Audi-ajajat ovat myötäselityksineen surkeita esimerkkejä kaulimen ja sängyn väliin ahdistetuista jees-miehistä. Nyt näkee sen, mitä yhteiskunnan pelkin naisvoimin kasvattamat ja kaitsemat äijännysveröt uskaltavat sanoa. Eivät mitään. Ennen kaveria ei jätetty, nyt hänelle käännetään selkä. Muutenkin nettimeteli on nykyisin sitä samaa Barrabas-huutoa, jota parituhatta vuotta sitten päästettiin ilmaan pääsiäisen alla Jerusalemissa. Joukkohysteriaa.

Kun itse luin Audi-miehen 10 kohdan naishuomiot, totesin heti ykskantaan: Totta muuten joka sana. Naissukupuolessamme nykyisin niin yleiset ominaisuudet kuten huumorintajuttomuus ja kriisin- ja kritiikinsietokyvyttömyys, estävät vain monelta siskolta tuon huomiolistan syvemmän ymmärtämisen.