1960-lukulaisten vasemmistoradikaalien sokeudesta

M.K.Korpela hommaforumilla:

Vuoden 1968 ja koko 60-luvun (vasemmiston mielestä) kovanaamaiset tapahtumat asettuvat islamin maihinnousun myötä käsittääkseni oikeisiin mittasuhteisiinsa. Loppujen lopuksi , kun vanhoja radikaaleja kuunnellaan, kuulostaa siltä kuin kapinallinen nuoriso nousi barrikaadeille suurinpiirten kolmannen valtakunnan Tiger-panssareita vastaan - niin kovanaamaista tuo sukupolvi uskoo olleensa.

Mutta on vain koko ajan huomattava, että kaikki tapahtui aika turvallisesti länsimaisen oikeusvaltion sisällä. Vanha homekorvainen toisaalta kreikkalais-roomalainen ja toisaalta kristillinen länsimaa kohteli runtelijoitaan suorastaan leväperäisesti, sillä on turha väittää hullun 1968 olleen mikään verilöyly. Tämä asettaa jonkinlaista perspektiiviä noille tapahtumille, sillä vaikkapa Hannu Salama paskoisi pitkin reisiään Geert Wildersin asemassa.

Vanhat radikaalit eivät ymmärrä mitä pitäisi tehdä siinä tilanteessa jossa osa maahanmuuttajista on suoraan vihamielistä uutta kotimaataan kohtaan ja jossa tuo vuorenvarma oikeusvaltion platformi ei enää ole varma. On siis tänään helppo nähdä, että tuolloiset kulttuuriradikaalit eivät suinkaan ole mitään kovanaamoja, sillä nämä eivät voi käsittää kuinka esim Theo Van Goghin tapaus on mahdollinen. Tai käsittävät kyllä; aika moni on uskoakseni vihdoin tajunnut että islam todella on uusille kotimailleen vihamielinen. Mutta pyörittävät edelleen samaa kultturineutraalia levyä ja pseudo-antirasistista nauhaa sanavapauden sijasta kun eivät muuta uskalla.

Ja siinäpä nämä kovanaamat 1968 sitten seisovat ilman vaatteita - tässä nämä sankarit sitten ovat aivan oikean vihamielisen teokratian edessä. Toista oli 1968 kun kulttuuripolitiikassa vastassa oli joko kohtalaisen lauhkean tai kuitenkin hallittavissa luterilainen/ katolinen kirkko.

Agnostikkona en mitenkään ota kantaa sellaisenaan kristillisten katsomusten puolesta, enkä väitä etteikö yhteiskunnalla ollut puutteita ennen 1968 - en sano että kaikki olisi ollut huonoa ja että pitäisi täysin palata vuoden 1968 takaiseen tilanteeseen. Mutta mitä teokratioihin tulee, agnostikkona vain totean tilanteen : vuoden 1968 kristilliset teokratiat olivat kyllä Euroopassa täysin hallittavissa olevia toisin kuin islam vuonna 2009, ja vuoden 1968 sukupolvi saa kyllä devalvoida omaa kovanaamaisuuttaan olennaisessa määrin.

Sanoisin itse, että 1960-lukulaiset vasemmistoradikaalien inhoavat länsimaista kulttuuria ja yhteiskuntaa. He taistelivat omaa kulttuuriaan vastaan - eivät niinkään kristinuskoa vastaan, vaan yleisesti länsimaista kulttuuria vastaan eli rationaalisuutta, tiedettä, teknologiaa, modernismia ja markkinataloutta vastaan.

Koska muslimit ovat länsimaiden vihollisia, 1960-lukulaiset vasemmistoradikaalit (tyyliin Pierre Bourdieu, Hannu Salama, Pentti Saarikoski, Leif Salmén) ja heidän henkiset (tai joissakin tapauksissa jopa fyysiset) jälkeläisensä (Timo Harakka, Reetta Räty, Jarkko Tontti, Sofi Oksanen, Katariina Lillqvist, Jukka Relander, Anni Sinnemäki, Rosa Meriläinen, Paavo Arhinmäki jne.) liittoutuvat muslimien kanssa länsimaista kulttuuria ja yhteiskuntaa vastaan.

Se ei ole länsimaiselle vasemmistolle mitenkään käsittämätöntä, että muslimit haluavat murhata Geert Wildersin tai Theo Van Goghin kaltaisia ihmisiä. He käsittävät sen hyvin. Se ei ole heille mikään ongelma. Vasemmistolaiset eivät vastusta sitä, että muslimit murhaavat ihmisiä. He hyväksyvät sen.

Vasemmistolaiset vihaavat länsimaista kulttuuria ja yhteiskuntaa. Siksi he ovat kaikkien niiden puolella, jotka ovat länsimaiden vihollisia.

Länsimaiset vasemmistolaiset inhoavat omaa kulttuuriaan ja siksi ihailevat kaikkia toiseuden edustajia, mm. muslimeja, afrikkalaisia, Borneon viidakoiden primitiiviheimoja jne. Tässä on kyseessä klassinen jalon villin myytti (noble savage). Eurooppalainen vasemmistolainen pseudointelligentsia on 1700-luvun romantiikan ajalta asti ilmaissut kulttuurillista itseinhoaan palvomalla toiseutta, kuten muslimeja ym. barbaareja.

Vasemmistolaisille ei ole ongelma, että muslimit uhkaavat murhata ihmisiä heidän mielipiteidensä tähden. Vasemmistolaiset haluaisivat itsekin tehdä niin. Kylmän sodan aikana länsimaiden vasemmisto halusi sensuroida länsimaiden sanomalehtiä ja radio- ja tv-uutisia niin, että niissä ei esitettäisi mitään kriittisiä näkemyksiä Neuvostoliitosta. Nykyään länsimaiden vasemmisto suhtautuu islamiin samalla tavalla kuin kylmän sodan aikana Neuvostoliittoon.

Heli Järvinen (vihr): Puheenjohtajat valittava sen perusteella, onko niillä vittu vai kyrpä

kansanedustaja Heli Järvisen puoluekanta lienee arvattavissa jo hänen habituksensa perusteella

Vihreiden naisten puheenjohtajan, kansanedustaja Heli Järvisen mielestä kunnanvaltuustojen, kunnanhallitusten ja lautakuntien puheenjohtajat pitäisi valita sen perusteella, onko niillä vittu vai kyrpä:

Kansanedustaja Heli Järvinen (vihr.) vaatii kiintiöitä kunnallisten toimielimien puheenjohtajatehtäviin. Myös työryhmiä ja ohjausryhmiä perustettaessa on Järvisen mielestä huomioitava sukupuolten välinen tasa-arvo.

Järvisen mukaan on korkea aika toteuttaa 40 prosentin kiintiöt molemmille sukupuolille kunnanhallitusten, valtuustojen ja lautakuntien puheenjohtajatehtäviin.

On perverssiä kutsua tätä sukupuolten väliseksi tasa-arvoksi.

Tasa-arvo on sitä, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla riippumatta sukupuolesta.

Heli Järvinen kääntää asian täysin päälaelleen: hänen mielestään se on tasa-arvoa, että ihminen valitaan johonkin virkaan yksinomaan sukupuolensa perusteella. Tämä on orwellilaista newspeakia, jossa asiat käännetään ylösalaisin: sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, vittu- ja kyrpäkiintiöt ovat tasa-arvoa.

Heli Järvinen on hullu.

Sama Heli Järvinen kannattaa islamilaiseen diktatuuriin kuuluvaa sensuuria:

Halla-ahon blogikirjoitukset tarttuivat syyttäjän haaviin Vihreiden naisten tehtyä niistä tutkintapyynnön. Syyte tuli lopulta eri kirjoituksesta, kuin mihin tutkintapyyntö kohdistui. Järjestö on kuitenkin tyytyväinen oikeuden päätökseen.

”Olemme hirveän tyytyväisiä, että oikeudessa on nyt määritelty ne rajat, joiden puitteissa ihmiset voivat kirjoittaa”, sanoo puheenjohtaja Heli Järvinen.

Heli Järvinen (vihr) on siis tyytyväinen siihen, että Suomessa kielletään islamin arvostelu.

Tällainen ihminen sitten kannattaa sukupuolikiintiöitä kunnanvaltuustojen, kunnanhallitusten ja lautakuntien puheenjohtajien valinnassa. Tämä kertoo siitä, millaiset mielipuolet ovat sukupuolikiintiöiden kannattajia.

Perheinstituutiosta

Timo Hännikäinen:

Usein unohdetaan, että yksinhuoltajaperheet ym. uusperheet ovat lähinnä hajonneiden ydinperheiden raunioille syntyneitä korvikeratkaisuja eivätkä mitään uudentyyppisen perhemallin kokeiluita. Ja vaikka hajonneidenkin perheiden lapsista tulee useimmiten aivan hyvin pärjääviä yksilöitä, se ei silti tarkoita, että sellaisessa ympäristössä kasvaminen olisi mikään ideaali.

Ydinperheen puolesta näyttäisi puhuvan sellainenkin biologinen seikka, että kun ihmisten jälkeläisten kasvuaika on varsin pitkä, lajimme soveltuu parhaiten pitkiin parisuhteisiin, joissa molemmat vanhemmat hoitavat lasta.

Liberaalien/vasemmistolaisten yhden perusväittämän mukaan ydinperhe on korkeintaan parinsadan vuoden ikäinen instituutio. Todellisuudessa tämä perhemalli on ollut olemassa läpi historian. Varhaisimmat ydinperhe-esimerkit ovat löytäneet arkeologit joistakin kivikautisista haudoista, joihin on haudattu isä ja äiti jälkikasvuineen. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ydinperhe olisi "alkuperäisin" perhemalli, mutta kumoaa kyllä väitteen, että se olisi ilmiönä kohtalaisen tuore.

Nykyisenlainen ydinperhe on erilainen kuin aiemmin länsimaissakin vallitsevana ollut perhemalli siinä mielessä, että se on yleensä "eristetty" muusta yhteisöstä. Aiemmin perheeseen kuului enemmän tai vähemmän koko suku, tosin silloinkin laajemmasta "la famigliasta" oli eristettävissä kova ydin eli eri sukupuolta olevat vanhemmat biologisine jälkeläisineen.

Terävässä perhettä koskevassa tutkielmassaan "Haven in a heartless world" (1977) amerikkalainen historioitsija Christopher Lasch toteaa, että perheen kovan ytimen eristäminen oli eräänlainen teollisen kapitalismin tarjoama yksityinen unelma, korvike siitä että työnteko oli muuttunut teollistumisen myötä ankean rutiininomaiseksi ja yhteiskunta yhä kilpailuhenkisemmäksi. Ydinperhe näyttäytyi rauhallisena turvapaikkana ja keskinäisen luottamuksen tyyssijana epävarmassa maailmassa. Kuitenkin ydinperheen asema on koko modernina aikakautena ollut ristiriitainen: moderni markkinatalous on hajottanut sitä yhtä kiivaasti kuin rakentanutkin. Kun molempien vanhempien on pakko käydä töissä elättääkseen lapset, lapset siirtyvät yhä enemmän yhteiskunnan huollettavaksi. Lisäksi modernissa yhteiskunnassa pärjäämisen edellyttämä jatkuva kouluttautuminen katkaisee traditioiden siirtymisen sukupolvelta toiselle ja lisää erilaisten koulutettujen asiantuntijoiden (psykiatrit, sosiaaliviranomaiset, kasvatusneuvojat jne.) valtaa perheen asioihin. Ydinperhe ei siis koskaan ole pysynyt sellaisena yksityisyyden saarekkeena, jollaisena sitä on markkinoitu.

Tuo Laschin teos on ehdottoman suositeltavaa luettavaa jokaiselle aiheesta kiinnostuneelle. Se on peruskatsomukseltaan konservatiivinen, mutta murtaa paljon sekä vasemmiston että oikeiston rakentamia myyttejä perheestä.

George Orwell kommunismista ja toiseuden ihailusta nationalismin muotoina

George Orwell

Notes on Nationalism

Nationalism is not to be confused with patriotism. Both words are normally used in so vague a way that any definition is liable to be challenged, but one must draw a distinction between them, since two different and even opposing ideas are involved.

By ‘patriotism’ I mean devotion to a particular place and a particular way of life, which one believes to be the best in the world but has no wish to force on other people. Patriotism is of its nature defensive, both militarily and culturally.

Nationalism, on the other hand, is inseparable from the desire for power. The abiding purpose of every nationalist is to secure more power and more prestige, not for himself but for the nation or other unit in which he has chosen to sink his own individuality.

So long as it is applied merely to the more notorious and identifiable nationalist movements in Germany, Japan, and other countries, all this is obvious enough. Confronted with a phenomenon like Nazism, which we can observe from the outside, nearly all of us would say much the same things about it. But here I must repeat what I said above, that I am only using the word ‘nationalism’ for lack of a better. Nationalism, in the extended sense in which I am using the word, includes such movements and tendencies as Communism, political Catholicism, Zionism, Antisemitism, Trotskyism and Pacifism. It does not necessarily mean loyalty to a government or a country, still less to one's own country, and it is not even strictly necessary that the units in which it deals should actually exist. To name a few obvious examples, Jewry, Islam, Christendom, the Proletariat and the White Race are all of them objects of passionate nationalistic feeling: but their existence can be seriously questioned, and there is no definition of any one of them that would be universally accepted.

It is also worth emphasising once again that nationalist feeling can be purely negative. There are, for example, Trotskyists who have become simply enemies of the U.S.S.R. without developing a corresponding loyalty to any other unit. When one grasps the implications of this, the nature of what I mean by nationalism becomes a good deal clearer. A nationalist is one who thinks solely, or mainly, in terms of competitive prestige. He may be a positive or a negative nationalist — that is, he may use his mental energy either in boosting or in denigrating — but at any rate his thoughts always turn on victories, defeats, triumphs and humiliations. He sees history, especially contemporary history, as the endless rise and decline of great power units, and every event that happens seems to him a demonstration that his own side is on the upgrade and some hated rival is on the downgrade. But finally, it is important not to confuse nationalism with mere worship of success. The nationalist does not go on the principle of simply ganging up with the strongest side. On the contrary, having picked his side, he persuades himself that it is the strongest, and is able to stick to his belief even when the facts are overwhelmingly against him. Nationalism is power-hunger tempered by self-deception. Every nationalist is capable of the most flagrant dishonesty, but he is also — since he is conscious of serving something bigger than himself — unshakeably certain of being in the right.

...

In England, if one simply considers the number of people involved, it is probable that the dominant form of nationalism is old-fashioned British jingoism. It is certain that this is still widespread, and much more so than most observers would have believed a dozen years ago. However, in this essay I am concerned chiefly with the reactions of the intelligentsia, among whom jingoism and even patriotism of the old kind are almost dead, though they now seem to be reviving among a minority.

Among the intelligentsia, it hardly needs saying that the dominant form of nationalism is Communism — using this word in a very loose sense, to include not merely Communist Party members, but ‘fellow travellers’ and russophiles generally. A Communist, for my purpose here, is one who looks upon the U.S.S.R. as his Fatherland and feels it his duty to justify Russian policy and advance Russian interests at all costs. Obviously such people abound in England today, and their direct and indirect influence is very great.

...

In societies such as ours, it is unusual for anyone describable as an intellectual to feel a very deep attachment to his own country.

Public opinion — that is, the section of public opinion of which he as an intellectual is aware — will not allow him to do so.

Most of the people surrounding him are sceptical and disaffected, and he may adopt the same attitude from imitativeness or sheer cowardice: in that case he will have abandoned the form of nationalism that lies nearest to hand without getting any closer to a genuinely internationalist outlook. He still feels the need for a Fatherland, and it is natural to look for one somewhere abroad. Having found it, he can wallow unrestrainedly in exactly those emotions from which he believes that he has emancipated himself. God, the King, the Empire, the Union Jack — all the overthrown idols can reappear under different names, and because they are not recognised for what they are they can be worshipped with a good conscience. Transferred nationalism, like the use of scapegoats, is a way of attaining salvation without altering one's conduct.

...

And those who are loudest in denouncing the German concentration camps are often quite unaware, or only very dimly aware, that there are also concentration camps in Russia.

Huge events like the Ukraine famine of 1933, involving the deaths of millions of people, have actually escaped the attention of the majority of English russophiles.

...

Much of the propagandist writing of our time amounts to plain forgery. Material facts are suppressed, dates altered, quotations removed from their context and doctored so as to change their meaning. Events which it is felt ought not to have happened are left unmentioned and ultimately denied.

...

Among the intelligentsia, colour feeling only occurs in the transposed form, that is, as a belief in the innate superiority of the coloured races.

This is now increasingly common among English intellectuals, probably resulting more often from masochism and sexual frustration than from contact with the Oriental and Negro nationalist movements.

Even among those who do not feel strongly on the colour question, snobbery and imitation have a powerful influence.

Almost any English intellectual would be scandalised by the claim that the white races are superior to the coloured, whereas the opposite claim would seem to him unexceptionable even if he disagreed with it.

Nationalistic attachment to the coloured races is usually mixed up with the belief that their sex lives are superior, and there is a large underground mythology about the sexual prowess of Negroes.

...

But there is a minority of intellectual pacifists whose real though unadmitted motive appears to be hatred of western democracy and admiration of totalitarianism.

Pacifist propaganda usually boils down to saying that one side is as bad as the other, but if one looks closely at the writings of younger intellectual pacifists, one finds that they do not by any means express impartial disapproval but are directed almost entirely against Britain and the United States.

Moreover they do not as a rule condemn violence as such, but only violence used in defence of western countries.

The Russians, unlike the British, are not blamed for defending themselves by warlike means, and indeed all pacifist propaganda of this type avoids mention of Russia or China.

(kaikki lihavoinnit minun)

Naisten suvaitsevuus on valikoivaa

Vertailevan Femage-hankkeen loppuraportti:

Yllättävänä seikkana FEMAGE-tutkimuksessa paljastui suomalaisten naisten usein nuivaksi koettu suhtautuminen muualta muuttaneisiin naisiin. Muuttaneet valittavat yhteisen sisaruuden puutetta ja suomalaisnaisten piilotettua vihamielisyyttä. Moni ulkomailta kotoisin oleva haistaa alentuvuutta naisten suhtautumisessa itseensä. Syntyperäiset suomalaisnaiset pitävät itseään suvaitsevina mutta asenne ei aina toteudu käytännön vuorovaikutustilanteissa työpaikoilla, oppilaitoksissa ja asuinalueilla.

Kommentteja Ihmissuhteet-blogista:

Hyvä että aiheesta on viimein tehty jotain tutkimustakin... Itse olen ollut jo pitkään huomaavinani, että ainakin nuorehkojen, akateemisten naisten "suvaitsevaisuus" on pääasiallisesti vain osa tietyntyyppistä lifestyle-meemiä.

Itsekin olen huomannut lähipiirini naisissa kovasti halveksuntaa varsinkin itämaisia naisia kohtaan - siitä huolimatta, etteivät he itse asiassa tunne yhtäkään ko. ihmisryhmän edustajaa.

Usein "suvaitsevainen" meininki näyttää nuorehkojen akateemisten naisten parissa suuntautuvan lähinnä jännittäviin ulkomaalaisiin miehiin... and I wonder why...

Lieneekö esim. Suomessa YHTÄÄN miestä, joka onnistuisi petkuttamaan itseään yhtä läpinäkyvällä tavalla ja silti uskomaan siihen silmät kirkkaina?

Tuo asia on räikeästi loistanut kaikkien nähtävissä, mutta siihen on ollut mahdotonta puuttua nykyisessä ilmapiirissä. Millainen meteli olisikaan mahtanut syntyä, jos Aasiasta olisi tullut Suomeen kymmeniä tuhansia nuoria naisia, joista enemmistö vain hengailisi asemilla etsien tilaisuutta harrastaa seksiä suomalaisten miesten kanssa.

Suomalaiset naiset johtavat tämän maan ns. yleistä mielipidettä. Heidän suvaitsemisensa ykköskohteena ja melkeinpä ainoana kohteena ovat ulkomaalaiset eriasteisen tummat miehet sekä homot. Kaikki tätä asetelmaa uhkaavat ovat suomalaisten naisten vihollisia. Tämä oli helmi ja kiteytys pähkinänkuoressa.

Pianisti Richard Järnefelt keisarin uusista vaatteista

Richard Järnefelt (9.10.2009):

Säveltäjä Kaija Saariaho kuuluu saaneen Wihurin rahastolta 100.000 euron palkinnon sävellystyöstään. Ei tähän voi muuta sanoa kuin että huh-huh. Kaija Saariahon sävellykset ovat nykymusiikkia, joka valitettavasti paikoitellen kuulostaa siltä kuin vajaaälyinen lapsilauma hakkaisi soittimia. Toinen vastaava suomalainen ”säveltäjä” on Einojuhani Rautavaara.

Ehkä minä olen sivistymätön, mutta minusta suuret klassiset teokset tehtiin 1700-1800-luvuilla ja 1900-luvun alkupuolella, ja sen jälkeen on tekemällä tehty lähinnä sontaa, kun on ajateltu - kiitos surkean musiikkikoulutuksen - että ei saa enää tehdä samalla tavalla kuin ennen.

Suurten mestarien lisäksi kuuntelen mielelläni popmusiikkia, jossa vanhojen mestareiden melodia ja harmonia ovat säilyneet, vaikka lyhyemmässä ja yksinkertaisemmassa muodossa.

Kysymys kuuluu: ymmärtävätkö tällaisten palkintojen jakajat oikeasti yhtään mitään siitä, mitä palkitsevat? Pystyvätkö he kärsimystä tuntematta kuuntelemaan esim. Saariahon teokset loppuun asti? Ei kai vain asiaan vaikuttanut se, että palkittu on nainen?

Olisitte mieluummin palkinneet jonkun sellaisen säveltäjän, jonka kappaleita yleisö kuuntelee. Tosin silloin se olisi pitänyt etsiä popmusiikin puolelta. Nyt palkitsitte kokeellisen säveltäjän, joka tekee teoksiaan vain toisille yhtä höyrähtäneille säveltäjille ja kriitikoille, ja jonka poismenon jälkeen yksikään, toistan: ei yksikään, hänen kappaleensa elä hetkeäkään, ja jonka musiikkia ei ikinä toivota toivekonserteissa, ja jonka lauluja ei ikinä lauleta koulun laulukirjassa. Kyse on musiikista, joka on kuollutta ja kiinnostamatonta jo syntyessään.

Ymmärrättekö, että palkitsemanne musiikki on lajia, jolla ei ole lainkaan rehellistä yleisöä, vaan vain muutama hienosteleva snobi ja umpityperä kollega? Oletteko te samaa porukkaa?

Olen Richard Järnefeltin kanssa täsmälleen samaa mieltä sekä nykyajan "klassisista" säveltäjistä, kuten Kaija Saariahosta, Einojuhani Rautavaarasta, Karlheinz Stockhausenista ja Arnold Schönbergistä, että suomalaisen "kulttuurieliitin" tunkkaisuudesta, merkityksettömyydestä, rappeutuneisuudesta, sisäsiittoisuudesta, ahdasmielisyydestä, teeskentelevyydestä, elämästävieraantumisesta jne.

Suomalainen "sivistyneistö" tai "kulttuurieliitti" koostuu enimmäkseen norsunluutornissa elävistä imbesilleistä, jotka keskenään kehuvat keisarin uusia vaatteita.

Suomalaisesta "sivistyneistöstä" tai "kulttuurieliitistä" enemmistö ei lainkaan tajua, mitä on sivistyneistö.

Suomessa esiintyy julkisuudessa äärimmäisen harvoin todellista sivistyneistöä.

Suomalainen media ei myöskään millään tavalla täytä tehtäväänsä vallan vahtikoirana. Suomalainen media on valtiovallan osa, ei valtion ulkopuolinen, kansan intressejä puolustava vallanpitäjiä kritisoiva valpas, tietoa tuottava ja julkista keskustelua tarjoava yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen alue.

Suomalainen media on vallanpitäjien käsikassara. Media tuottaa vain vallanpitäjiä tukevaa propagandaa.

Suomalaisen sivistyneistön olemattomuuden osoittaa se, että kukaan julkinen intellektuelli (Jaakko Hämeen-Anttila, Matti Klinge jne.) ei koskaan kritisoi suomalaisen median valtiosidonnaisuutta. Kukaan suomalainen "julkinen intellektuelli" ei näe ongelmana sitä, että suomalainen media tuottaa vain vallanpitäjiä tukevaa propagandaa. Kenelläkään suomalaisella "intellektuellilla" ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, mikä on median tehtävä sivistysmaassa.

Suomalaisten "intellektuellien" käsitys sivistyksestä on tuhannen vuoden takaisten arabian- ja persiankielisten runojen ihailu (Hämeen-Anttila), 1600-1700-lukujen Ranskan ihailu (Klinge), infantiili "läl-läl-lää, Mannerheim oli homo"-huutelu (Katariina Lillqvist), perverssi, sadistinen "kaikkia miehiä pitäisi ampua kiveksiin ja penikseen"-väkivaltafantasia (Anne Moilanen) tai psykoottinen "kaikkien naisten pitäisi olla lesboja"-hourailu (Akuliina Saarikoski).

Kenelläkään suomalaisella "intellektuellilla" ei tunnu olevan sellaista käsitystä, että sivistyneistön pitäisi puolustaa modernin eurooppalaisen sivilisaation arvoja, rationaalista ajattelua, objektiivista totuuskäsitystä, tiedettä, ihmisten hyvinvointia ja yksilönvapautta.

Puolustusministeri Jyri Häkämies ei tiedä, mitä on Taliban

Tämä puolustusministeri Jyri Häkämiehen syyskuinen älyväläys meni ohitse mediavirrassa kenenkään kommentoimatta:

Häkämies ehdottaa Haavistoa rauhanvälittäjäksi Afganistaniin
21.9.2009

Puolustusministeri Jyri Häkämies (kok) esittää Pekka Haavistoa Afganistanin konfliktin rauhanvälittäjäksi, kertoo Yle uutiset.

Maanpuolustuskurssin avajaisissa puhunut Häkämies toivoo, että EU terävöittäisi politiikkaansa Afganistanissa.

Häkämies korosti STT:lle, että Haaviston nimen nostossa esille on toistaiseksi kyse hänen omasta ajattelustaan. EU voisi kuitenkin olla kykenevä poliittisen prosessin edistämiseen maassa ja Haavisto olisi sopiva tarjokas tehtävään.

Häkämies sanoi informoineensa Haavistoa ehdotuksestaan, eikä tämä ollut torjunut nimensä esille nostoa tässä yhteydessä.

"EU:n pitäisi terävöityä Afganistan-politiikassaan. Sinne tarvitaan henkilö, joka kykenee keskustelemaan myös maltillisten talebanien kanssa. Näin luotaisiin edellytykset vakaammalle kehitykselle", Häkämies sanoi kurssin avauspuheessaan Helsingissä maanantaina.

Puolustusministeri Jyri Häkämies siis ehdotti, että kansanedustaja Pekka Haavisto menisi Afganistaniin neuvottelemaan "maltillisten talibanien" kanssa.

Häkämiehelle tiedoksi:

a) Ei ole olemassa maltillisia talibaneja.

b) Haavisto on homo, joten talibanit haluaisivat murhata hänet.

Afganistan-operaatioista päättävä Suomen puolustusministeri ei siis tiedä, mitä on Taliban.

Tämä on malliesimerkki poliitikkojen tyhmyydestä ja tietämättömyydestä. Tasavallan presidentti, pääministeri, kaikki ministerit ja kansanedustajat ovat idiootteja, joilta puuttuu normaali terve järki ja ihan alkeellisetkin yleissivistykseen kuuluvat tiedot.