Heikki Urmas, 76 v.: KGB tuki Koivistoa murhaamalla hänen vastustajiaan

Savon Sanomat:

Jari Tourunen
21.8.2010

Historiaa ja tulkintaa

Tohtori Heikki Urmas esittää viikon kuluttua ilmestyvässä kohukirjassaan väitteitä, jotka ovat rajusti ristiriidassa vallitsevan historiantulkinnan kanssa. Raadolliset toverit ja vallan väärinkäyttäjät väittää, että presidentti Mauno Koivisto ja entinen pääministeri Kalevi Sorsa olisivat olleet Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun KGB:n miehiä.

Urmas uskoo myös, että Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford olisi ollut valmis vaarantamaan suurvaltojen vuoropuhelun kieltäytymällä tulemasta Helsingin Etyk-kokoukseen. Syynä uhkaan oli Urmaksen mukaan se, että CIA:lla oli tieto pääministeri Sorsan KGB-yhteyksistä.

Presidentti Kekkonen hajotti eduskunnan, korvasi Sorsan hallituksen Keijo Liinamaan toimitusministeriöllä ja poisti näin esteet Etyk-kokouksen tieltä. Urmas on varma, että tapahtumaketju ei ole sattumaa ja että siihen viittaavat dokumentit ovat CIA:n arkistoissa.

Kirjassa esitetyt väitteet ovat kiehtovia. Urmas perustaa tietonsa ay-johtajien Jaakko Rantasen ja Olavi Järvelän, Keijo Liinamaan ja Suomen Pankin johtajan Päiviö Hetemäen muistioihin sekä Järvelän, Liinamaan ja Hetemäen kanssa käymiinsä keskusteluihin.

Nelikon muistioilla ja keskusteluilla Urmaksen kanssa on historiallista merkitystä. Ne ovat lähdemateriaalia, jonka painoarvoa on punnittava tieteellisen historiantutkimuksen lähdekritiikin keinoin. Ovatko ne osittain tai kokonaan ensimmäisen, toisen vai kolmannen käden lähteitä? Kysymys on siis siitä, kuinka lähellä ne todellisuudessa ovat kohteitaan eli Kekkosta, Koivistoa ja Sorsaa. Haastavaa on arvioida faktan ja tulkinnan osuutta.

Urmaksen dokumentaatio on laitettava rinnakkain aikaisemman tutkimuksen ja sen pohjana olevan historiallisen lähdemateriaalin kanssa. Vallitseva tulkinta haastaa Urmaksen esittämän samoin kuin Urmas aikaisemman tutkimuksen. Lähdekritiikin keinoin on mahdollista arvioida sitä, ovatko uudet tulkinnat kestäviä.

Se, että tohtori Urmas kyseenalaistaa vallitsevan historiantulkinnan, ei tarkoita, että hän olisi väärässä. Mutta ei se tarkoita sitäkään, että hän olisi oikeassa. Urmaksen väitteet tarvitsevat tuekseen kovempaa dokumentaatiota. Ainakaan vielä sellaista lähdeaineistoa ei ole laajemmin tutkijoiden käytössä.

Teoksen arvoa ei ole syytä vähätellä, vaikka historiallinen todistusvoima jää keveäksi. Sanotaan, että jokainen sukupolvi kirjoittaa historiaa uusiksi. Tässä prosessissa Urmaksen teoksella on paikkansa. Suomen lähihistorian tulkitsijat, kuten Juhani Suomi, Hannu Rautakallio ja Jukka Tarkka, ovat melkein auktorisoituja historian tulkkeja. Jos linjaerimielisyyksiä on ollutkin, sitä ovat käyneet muutamat oppineet - joskus ihan verissäpäin. Virallisten kinastelijoiden piirin ulkopuolelta on vakavasti otettavia tulkintoja esitetty melko vähän.

Urmaksen kirja toimii toivottavasti myös polttoaineena poliittis-historialliselle väittelylle lähimenneisyydestämme.

Tohtori Jukka Tarkka suhtautuu kriittisesti Urmaksen paljastuksiin. Tarkka kiinnittää huomiota samaan kuin moni muukin tulee kiinnittämään: Urmas nimittäin väittää, että Neuvostoliitto tukikin presidentiksi Mauno Koivistoa eikä Ahti Karjalaista.

Tarkka kummeksuu myös sitä, että tehdessään Hetemäen elämäkertaa hän ei törmännyt kertaakaan Urmaksen nimeen. Urmas ei esiinny myöskään kirjan henkilöluettelossa. Tarkka ei kuitenkaan kiistä, etteikö Hetemäellä ja Urmaksella olisi ollut keskusteluyhteyttä. Jos näin on ollut, on syytä kysyä, miten Tarkalta on jäänyt Urmas huomaamatta.

Hetemäki oli jossain yhteydessä todennut Tarkalle, että "kansalle ei voi kertoa totuutta tilanteesta, koska se on niin pelottava". Tarkka arvelee Savon Sanomille, että Hetemäki viittasi Suomen ja Neuvostoliiton suhteeseen kokonaisuutena. Mutta entäpä, jos Tarkka tulkitsikin Hetemäkeä liian tiukasti omien käsitystensä kautta. Ehkä Hetemäki kertoi jotain vastaavaa esimerkiksi Urmakselle, joka tulkitsi sen toisin kuin Tarkka?

Wikipedia:

Heikki Urmas (s. 15. kesäkuuta 1935 Koski Tl) on entinen lentokapteeni ja kauppatieteiden tohtori. Hän on ollut myös Helsingin kauppakorkeakoulun Mikkelin yksikön rehtorina.

Teoksessaan Raadolliset toverit ja vallan väärinkäyttäjät Urmas väittää, että SDP:n johtohahmot Kalevi Sorsa ja Mauno Koivisto olivat KGB:n palveluksessa^[1]. Urmas väittää myös vakiintuneen historiankirjoituksen vastaisesti Neuvostoliiton tukeneen Koivistoa Kekkosen seuraajaksi Ahti Karjalaisen sijaan. Urmas kertoo perustavansa tietonsa ay-johtajien Jaakko Rantasen ja Olavi Järvelän, Keijo Liinamaan ja Suomen Pankin johtajan Päiviö Hetemäen muistioihin sekä heidän kanssa käymiinsä keskusteluihin.^[2]

Uusi Suomi:

Mikko Laakso

Espoo

Kokoomus

Olen 19-vuotias kauppatieteiden ylioppilas Espoosta, jonka kiinnostuksen kohteisiin lukeutuvat mm. luonnontieteet, tietotekniikka, taloustiede sekä yhteiskuntafilosofia. Kannatan länsimaista oikeusvaltiota, negatiivisia vapauksia sekä vapaata markkinataloutta. Tämän vuoksi pidän itseäni klassisena liberaalina. Toimin puheenjohtajana Espoon Nuorissa Järkiporvareissa, joka on Espoon Kokoomusnuorten paikallisyhdistys.

Mauno Koivisto, väärä politiikka ja KGB

Yhdistyksemme Espoon Nuoret Järkiporvarit ry. järjesti muutamien muiden kokoomusjärjestöjen kanssa yhteistyössä 1.9. Hyvinvointivaltio 3.0 -nimeä kantaneen seminaarin, jossa puhujina toimivat Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja ja tohtori Risto E.J. Penttilä, dosentti Heikki Urmas (KTT) sekä Tampereen yliopiston professori Risto Harisalo (HTM). Tilaisuuden punaisena lankana oli tarkastella pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi kutsutun yhteiskuntajärjestelmämme epäkohtia niin elinkeinoelämän, keskusjohtoisen tulopolitiikan kuin paikallistason ja kunnallishallinnon toimivuuden näkökulmasta.

Keskityn analysoimaan tässä kirjoituksessa nimenomaan Urmaksen alustusta sen ajankohtaisuuden ja yllättävien uusien historiallisten näkökulmien vuoksi. Alustuksensa alkupuolen pohjustavassa osiossa Urmas nosti esille inflatorisen politiikan vahingollisuuden, josta hän esimerkkinä mainitsi 1960-luvun ja sittemmin toteutetun markan devalvaation sekä myöhemmin presidentiksi valitun Mauno Koiviston (sd) toteamuksen, jonka mukaan suomalaisen kansantalouden tuolloiset ongelmat tulisi hoitaa “kohtalaisella inflaatiolla.”

Urmaksen alustuksessa oli käytetty poikkeuksellisen paljon voimia historiallis-poliittisen pohjustuksen rakentamiseksi, mikä on suomalaisessa keskusteluilmapiirissä poikkeuksellista, mutta ei suinkaan tarpeetonta.

Urmaksen mukaan Koivisto piti tiiviisti yhteyttä Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB:hen, joka edesauttoi merkittävästi niin hänen itsensä kuin myös hänen puoluetoverinsa Kalevi Sorsan valtapyrkimyksiä. Väitteiden mukaan hänet valittiin SDP:n puoluesihteeriksi KGB:n suoralla avustuksella. Tämä kävi ilmi SAJ:n entisen puheenjohtajan Jaakko Rantasen CIA:lta saamista tiedoista. Sorsan oli tarkoitus nousta Suomen johtoon Koiviston rinnalle. Tiedon varmisti Urmakselle myös Päiviö Hetemäki.

Yksi mielenkiintoisimmista esitetyistä asioista olivat Urmaksen kokemukset keskusjohtoisen tulopolitiikan luomisen alkuajoilta: presidentti Koivisto pyrki viimeiseen asti vesittämään ensimmäisen tulopoliittisen kokonaisratkaisun, Liinamaa I:n synnyn, joka oli tarkoitettu väliaikaiseksi yhteiskunnallisen tilanteen vakauttavaksi toimenpiteeksi indeksisidonnaisuusviidakon ja laukkaavan inflaation katkaisemiseksi vaikeassa taloustilanteessa. Myöhemmin Koivisto otti kunnian itselleen “suomalaisen tulopolitiikan isähahmona.” Nykyisistä tupon fanaattisista puolestapuhujista Urmas tosin käyttää termiä “tupo-papisto”, kuvaten asian tabuluonteisuutta nykyisessä suomalaisessa poliittisessa keskustelukulttuurissa.

Urmaksen mukaan Koivistolle rakennettiin talousosaajan mainetta, jonka oli tarkoitus edesauttaa häntä presidentinvaaleissa. Kuitenkin dosentti kertoo virkamieshallituksen pääministerinäkin aikoinaan toimineen Keijo Liinamaan (sd) paljastaneen hänelle luovuttamissaan muistiinpanoissaan ja yksityisissä keskusteluissa Koiviston todenneen, että valtakunnassa on harjoitettava talouspolitiikkaa, joka takaa vasemmiston kannatuksen pysyvyyden ja mahdollisesti kasvun. Tämä tarkoitti käytännössä kansalaisten ostovoiman tarkoituksellista heikentämistä, itseisarvoisen ja tarpeettoman suuren julkisen sektorin kasvattamista, sekä verotuksen progression tuntuvaa jyrkentämistä erityisesti suurituloisilla, jotka eivät muutenkaan äänestäisi puoluetta. Koivisto totesikin Liinamaalle, että kansalaisten hyvinvointi ei saanut kohota liikoja, ettei se siirtyisi äänestämään porvaripuolueita!

Urmaksen mukaan Päiviö Hetemäki (kok) oli saanut Koiviston juonet tietoonsa. Hän kertoi silloiselle tasavallan presidentti Urho Kekkoselle Koiviston suunnitelmista ja Sorsan KGB:ltä saamasta tuesta. Kekkosen saadessa tämän tietoonsa, valitsi hän strategiakseen vallassa pysymisen mahdollisimman pitkään. Tällöin hän kykeni pelaamaan aikaa Koiviston valinnan pitkittämiseksi. Hänen “vallassa roikkumisensa” perimmäinen syy ei siis Urmaksen mukaan ollut yleisen käsityksen mukainen vallanhimo, vaan ennemminkin isänmaallisen viivytystaistelun käyminen KGB:tä vastaan.

Lopulta Kekkonen sairastui 1982 ja joutui jättämään presidentin tehtävänsä. Hänen seuraajakseen valittiin odotetusti Mauno Koivisto, joka sai aikaan valtakaudellaan taloudellista kurimusta, inflaatiota ja työttömyyttä. Lähes velaton Suomen valtionvelkaantui merkittävästi Koiviston ja Erkki Liikasen johtaman jakson aikana. Lähes täystyöllisen kansan työttömyysaste moninkertaistui ja ennenkaikkea kansantalouden kannalta tärkeä ulkomaanvienti kärsi pahasti. Näytti siis siltä, että “väärä politiikka” toimi kuten tarkoituskin oli. Suomesta oli tarkoitus tehdä sosialistivaltio. Operaation tielle tuli kuitenkin loppupuoliskolla yksi suuri este. Kesken Koiviston kauden Neuvostoliitto hajosi ja tuki idästä loppui. Enää keskustelussa ei voitu vedota Neuvostoliittoon tai “ulkopoliittisiin realiteetteihin”, kuten erityisesti 70-luvulla oli tapana.

Seminaarin kysymysosiossa Urmas vastasi alustuksen pohjalta heränneeseen ja esittämääni kysymykseen koskien Koiviston valtaannousua edeltäviä tapahtumia. Urmas toi julkisuuteen Keijo Liinamaan toteamuksen, jonka mukaan sosialidemokraattien presidenttiehdokkaaksi aikanaan pyrkinyt Väinö Leskinen koki järjestetyn sydänkohtauksen ja pyysi tuomaan suotuisan ajan koittaessa suomalaisten tietoon, mikäli Liinamaalle itselleen kävisi samoin. Liinamaa oli todennut että sanansaattajia, jotka olivat levittäneet perätöntä huhua hänen “sydänsairaudestaan”, oli useita. Hänen oli todettu tulevan kokemaan Leskisen kohtalo, mikäli hän ei palaisi sosialidemokraattien viralliselle linjalle.

Myös VR:n pääjohtaja, SDP:n presidenttiehdokkuuteen kiinnostuksensa ilmoittanut Paul Paavela koki yllättävän sydänkohtauksen toukokuussa 1980. Noin kuukausi myöhemmin Keijo Liinamaa kuoli 51 -vuotiaana lenkkipolulla Helsingissä sydänkohtaukseen. Urmas totesi kaikkien kolmen kuolleen henkilön yhteisen nimittäjän olleen Koiviston haastamisen SDP:n sisäisessä valtataistelussa.

“Tarkoitatko sä, että ne tappoi Leskisen? -Kyllä tarkoitan.”

(nimien korostukset Mikko Ellilä)

Urmas on seniili ja vainoharhainen. Urmas oli Kekkosen kannattaja, joten hän pyrkii esittämään kaikki Kekkosen vastustajat, mm. Koiviston, mahdollisimman huonossa valossa. Koska Urmaksella ei ole mitään uskottavia argumentteja tai mitään todisteita, hän keksii omasta päästään näitä KGB-salaliittoteorioita.

Urmas väittää KGB:n kannattaneen Koivistoa ja vastustaneen Kekkosta. Tämä on lähtökohtaisesti epäuskottava, yleisestä käsityksestä rajusti poikkeava väite, jolle pitäisi esittää vankkoja perusteluja. Urmaksella ei kuitenkaan ole mitään muita perusteluita kuin että joku hänen tuttavansa on muka joskus suullisesti sanonut hänelle jotakin. Kuka tahansahan voisi tällä logiikalla väittää ihan mitä tahansa ilman mitään muita perusteluita kuin "näin kuulin kapakassa kerrottavan".

Katsotaanpa erikseen, mitä lähteitä tai perusteluita Urmaksella on väitteilleen. Laakso, op. cit.:

Urmaksen mukaan Koivisto piti tiiviisti yhteyttä Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB:hen, joka edesauttoi merkittävästi niin hänen itsensä kuin myös hänen puoluetoverinsa Kalevi Sorsan valtapyrkimyksiä. Väitteiden mukaan hänet valittiin SDP:n puoluesihteeriksi KGB:n suoralla avustuksella. Tämä kävi ilmi SAJ:n entisen puheenjohtajan Jaakko Rantasen CIA:lta saamista tiedoista.

Missäköhän tämä Rantanen on julkaissut nämä "CIA:lta saamansa tiedot"? Rantasen järjestö SAJ kyllä sai CIA:n rahoitusta, mutta Rantanen ei minun tietääkseni ole sanonut CIA:n väittäneen Sorsaa KGB:n agentiksi.

Vaikka CIA olisi väittänyt näin, sekään ei välttämättä osoittaisi asiaa todeksi. CIA:han on voinut panetella suomalaisia politiikkoja haukkumalla heitä KGB:n agenteiksi. Tällainen CIA:n levittämä väite jonkun suomalaisen poliitikon KGB:ltä saamasta tuesta ei siis itsessään vielä todistaisi mitään.

En ole kuitenkaan kuullut kenenkään muun kuin Urmaksen väittäneen, että KGB olisi tukenut erityisesti Sorsaa muita demareita vastaan. Urmas taas väittää kuulleensa tämän Rantaselta. Urmas niin ikään väittää CIA:n sanoneen näin. Rantanen kuoli vuonna 1976, joten häneltä ei voida kysyä Urmaksen väitteiden todenperäisyyttä. Urmaksen logiikka on siis muotoa "kuulin 35 vuotta sitten kuolleelta ihmiseltä, että hän oli CIA:lta kuullut KGB:n tukeneen Sorsaa".

Tällaisten kuulopuheiden todenperäisyyttä ei voida mitenkään varmistaa. Urmas siis esittää väitteitä, joita ei voida mitenkään todistaa.

Laakso, op. cit.:

Sorsan oli tarkoitus nousta Suomen johtoon Koiviston rinnalle. Tiedon varmisti Urmakselle myös Päiviö Hetemäki.

Päiviö Hetemäki oli STK:n eli nykyisen EK:n johtaja, joka kannatti Kekkosen uudelleenvalintaa poikkeuslailla 1970-luvulla. Hetemäki kuoli vuonna 1980, joten hän ei edes ehtinyt nähdä Koiviston presidenttikautta. Miten siis Hetemäki olisi voinut "tietää", että Sorsan oli "tarkoitus" nousta Suomen johtoon Koiviston "rinnalle"?

Urmas siis väittää Hetemäen "tienneen" 1970-luvulla, että KGB eli Neuvostoliitto pyrki 1980-luvulla saamaan Koiviston presidentiksi ja Sorsan pääministeriksi. Aikamoinen kristallipallo on Hetemäellä täytynyt olla.

Urmas väittää Hetemäen "varmistaneen" Urmakselle ne "tiedot", jotka Urmas sanoo Rantasen saaneen CIA:lta. Urmas siis väittää sekä Hetemäen että Rantasen saaneen CIA:lta 1960-70-luvulla "tietoa" siitä, mitä KGB pyrkii Suomessa tekemään 1980-luvulla. Tässä on useita epärealistisia oletuksia:

1. KGB muka tuki Koivistoa ja Sorsaa presidentiksi ja pääministeriksi Kekkosen ollessa presidentti
2. CIA muka tiesi tämän KGB:n suunnitelman tarkasti
3. CIA muka kertoi tästä Rantaselle ja Hetemäelle
4. Rantanen ja Hetemäki eivät koskaan paljastaneet tätä kenellekään muulle kuin Urmakselle
5. Urmas itse paljasti tämän jo 1970-luvulla kuulemansa tiedon vasta 2010-luvulla huolimatta siitä, että a) Rantanen kuoli vuonna 1976 ja Hetemäki vuonna 1980, b) Kekkonen erosi vuonna 1981 ja kuoli vuonna 1986, c) Koivisto tuli presidentiksi ja Sorsa pääministeriksi vuonna 1982.
   

Laakso, op. cit.:

Yksi mielenkiintoisimmista esitetyistä asioista olivat Urmaksen kokemukset keskusjohtoisen tulopolitiikan luomisen alkuajoilta: presidentti Koivisto pyrki viimeiseen asti vesittämään ensimmäisen tulopoliittisen kokonaisratkaisun, Liinamaa I:n synnyn, joka oli tarkoitettu väliaikaiseksi yhteiskunnallisen tilanteen vakauttavaksi toimenpiteeksi indeksisidonnaisuusviidakon ja laukkaavan inflaation katkaisemiseksi vaikeassa taloustilanteessa. Myöhemmin Koivisto otti kunnian itselleen “suomalaisen tulopolitiikan isähahmona.”

Yllä lukee virheellisesti, että "presidentti" Koivisto olisi Urmaksen mukaan vastustanut tulopoliittista kokonaisratkaisua. Todellisuudessa Koivisto oli Liinamaan tupo-ratkaisun aikoihin tietysti pääministerinä eikä suinkaan presidenttinä.

Urmaksen mukaan Koivisto siis valehteli kannattaneensa tulopoliittista kokonaisratkaisua, vaikka alun perin vastusti sitä. Koiviston ensimmäisen pääministerikauden tärkeimpiä poliittisia asioita oli juuri tämä kaikkien aikojen ensimmäinen tuporatkaisu. Miksi Koivisto olisi pääministerinä kovaan ääneen julkisesti kannattanut asiaa, jota oli Urmaksen mukaan juuri hetkeä aiemmin jyrkästi vastustanut kulissien takana? Mikähän olisi ollut syynä tähän äkilliseen takinkääntöön? Tätä Urmas ei ilmeisesti yritäkään perustella mitenkään.

Laakso, op. cit.:

Urmaksen mukaan Koivistolle rakennettiin talousosaajan mainetta, jonka oli tarkoitus edesauttaa häntä presidentinvaaleissa. Kuitenkin dosentti kertoo virkamieshallituksen pääministerinäkin aikoinaan toimineen Keijo Liinamaan (sd) paljastaneen hänelle luovuttamissaan muistiinpanoissaan ja yksityisissä keskusteluissa Koiviston todenneen, että valtakunnassa on harjoitettava talouspolitiikkaa, joka takaa vasemmiston kannatuksen pysyvyyden ja mahdollisesti kasvun. Tämä tarkoitti käytännössä kansalaisten ostovoiman tarkoituksellista heikentämistä, itseisarvoisen ja tarpeettoman suuren julkisen sektorin kasvattamista, sekä verotuksen progression tuntuvaa jyrkentämistä erityisesti suurituloisilla, jotka eivät muutenkaan äänestäisi puoluetta. Koivisto totesikin Liinamaalle, että kansalaisten hyvinvointi ei saanut kohota liikoja, ettei se siirtyisi äänestämään porvaripuolueita!

Urmas siis väittää Liinamaan väittäneen, että Koivisto olisi Liinamaalle sanonut haluavansa pitää kansan mahdollisimman köyhänä taatakseen laajan köyhälistön kannatuksen vasemmistolle.

Tässäkin on siis kyseessä "kaveri kertoi kapakassa, että serkun kummin kaima oli sanonut"-tasoinen kuulopuhe.

Liinamaakin kätevästi kuoli yli 30 vuotta sitten, joten häneltäkään ei voida kysyä mitään asiasta.

Urmas toki väittää saaneensa Liinamaan "muistiinpanot", mutta jostain syystä näitä yli 30 vuotta sitten kuolleen miehen "muistiinpanoja" ei ole koskaan missään julkaistu.

Sitä paitsi Liinamaan "muistiinpanot" Koiviston sanomisista 1970-luvulla eivät ole mikään todiste, koska Liinamaan kirjoittama kuvaus Koiviston mielipiteistä ei välttämättä vastaa Koiviston todellisia mielipiteitä. Liinamaahan on voinut kyhätä Koiviston mielipiteistä jonkinlaisen vääristellyn karikatyyrin eli olkinuken. Liinamaa on myös voinut sepittää ihan omasta päästään jotain juttuja ja väittää niitä Koiviston mielipiteiksi täysin tietoisesti valehdellen. Lisäksi Urmas voi tietysti valehdella Liinamaan "muistiinpanojen" sisällöstä. Täytyypä katsoa Urmaksen uudesta kirjasta (ks. Savon Sanomien arvostelu edellä), onko siellä uskottavia ja lähdeviitein varustettuja sitaatteja näistä Liinamaan "muistiinpanoista".

Urmas ei myöskään kerro, miksi Liinamaa olisi testamentannut muistiinpanonsa juuri hänelle.

Lisäksi Urmas ei yritäkään selittää, miksi hän julkaisee vuonna 1980 kuolleen miehen "muistiinpanot" vasta vuonna 2011, yli 30 vuoden viiveellä.

Laakso, op. cit.:

Urmaksen mukaan Päiviö Hetemäki (kok) oli saanut Koiviston juonet tietoonsa.

Urmas ei selitä, miksi STK:n eli EK:n johtaja Hetemäki olisi kertonut asiasta juuri Urmakselle eikä kenellekään muulle.

Hetemäen elämäkerran kirjoittanut historioitsija Jukka Tarkka sanoo, että ei ole tietoinen mistään Hetemäen ja Urmaksen välisestä yhteydestä (ks. Savon Sanomien arvostelu Urmaksen kirjasta edellä); koko Hetemäen elämäkerrassa Urmasta ei mainita sanallakaan.

Urmas siis mahdollisesti sepittää ihan omasta päästään tällaisia satuja, että Hetemäki olisi muka paljastanut hänelle henkilökohtaisesti jotain mystisiä salaliittoteorioitaan.

Laakso, op. cit.:

Hän kertoi silloiselle tasavallan presidentti Urho Kekkoselle Koiviston suunnitelmista ja Sorsan KGB:ltä saamasta tuesta. Kekkosen saadessa tämän tietoonsa, valitsi hän strategiakseen vallassa pysymisen mahdollisimman pitkään. Tällöin hän kykeni pelaamaan aikaa Koiviston valinnan pitkittämiseksi. Hänen “vallassa roikkumisensa” perimmäinen syy ei siis Urmaksen mukaan ollut yleisen käsityksen mukainen vallanhimo, vaan ennemminkin isänmaallisen viivytystaistelun käyminen KGB:tä vastaan.

Tässä tulee jälleen esille, että Urmas on Kekkosen kannattaja. Urmas väittää Kekkosen pysytelleen mahdollisimman pitkään vallassa täysin pyyteettömistä, isänmaallisista syistä, vain estääkseen KGB-agentteja Kalevi Sorsaa ja Mauno Koivistoa pääsemästä valtaan.

Tällekään ei siis ole mitään muuta perustelua kuin se, että Urmas VÄITTÄÄ Hetemäen SANONEEN näin.

Laakso, op. cit.:

Lopulta Kekkonen sairastui 1982 ja joutui jättämään presidentin tehtävänsä.

Kekkonen jäi sairaslomalle syyskuussa 1981 ja erosi lokakuussa 1981. Pääministeri Koivisto toimi vt. presidenttinä, kunnes tuli valituksi presidentinvaaleissa tammikuussa 1982.

Laakso, op. cit.:

Hänen seuraajakseen valittiin odotetusti Mauno Koivisto, joka sai aikaan valtakaudellaan taloudellista kurimusta, inflaatiota ja työttömyyttä.

Inflaatio oli Koiviston presidenttiyden aikana keskimäärin vähäisempää kuin Kekkosen aikana. Taloudellinen kurimus koettiin lähinnä 1990-luvun alussa, Koiviston toisen presidenttikauden 3-4 viimeisen vuoden aikana. Työttömyys kasvoi nimenomaan tuona aikana eli 1990-luvun alun laman aikana runsaasti. Urmaksen mukaan Koivisto pyrki tahallisesti köyhdyttämään kansaa huonolla talouspolitiikalla, mutta Koiviston 12 vuotta kestäneen presidenttiyden ajasta ensimmäiset 8-9 vuotta kansan taloudellinen hyvinvointi koheni.

Laakso, op. cit.:

Lähes velaton Suomen valtion velkaantui merkittävästi Koiviston ja Erkki Liikasen johtaman jakson aikana. Lähes täystyöllisen kansan työttömyysaste moninkertaistui ja ennenkaikkea kansantalouden kannalta tärkeä ulkomaanvienti kärsi pahasti. Näytti siis siltä, että “väärä politiikka” toimi kuten tarkoituskin oli. Suomesta oli tarkoitus tehdä sosialistivaltio. Operaation tielle tuli kuitenkin loppupuoliskolla yksi suuri este. Kesken Koiviston kauden Neuvostoliitto hajosi ja tuki idästä loppui.

Urmas siis väittää Koiviston tahallaan romahduttaneen Suomen talouden saadakseen yhteiskunnalliset olosuhteet suotuisiksi kommunismiin siirtymiselle. Tämä on sangen bisarri teoria, koska Koiviston ei tiedetä koskaan kannattaneen kommunistista järjestelmää. Urmas väittää Koiviston salaa kannattaneen täysin erilaista yhteiskuntajärjestelmää (kommunismia) kuin mitä hän julkisesti sanoi kannattavansa (länsimaista yhteiskuntajärjestelmää).

Urmas väittää Koiviston olleen Neuvostoliiton agentti, jonka tehtävänä oli Neuvostoliiton kaltaisen kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän pystyttäminen Suomeen. Tämä on paitsi hyvin eksentrinen salaliittoteoria, myös ristiriidassa 1990-luvun laman ajoituksen kanssa. Lamahan alkoi samoihin aikoihin kuin Neuvostoliitto romahti. Jos Koivisto olisi pyrkinyt romahduttamaan Suomen talouden edistääkseen kommunismiin siirtymistä, miksi hän ei aiheuttanut tätä romahdusta presidenttiytensä ensimmäisten 8-9 vuoden aikana? Miksi romahdus tapahtui vasta Koiviston presidenttiyden viimeisten 3-4 vuoden aikana, jolloin Neuvostoliittoa ei enää ollut?

Laakso, op. cit.:

Enää keskustelussa ei voitu vedota Neuvostoliittoon tai “ulkopoliittisiin realiteetteihin”, kuten erityisesti 70-luvulla oli tapana.

Juuri näihin erityisesti Kekkonen ja hänen kannattajansa, mm. Hetemäki, Holkeri, Karjalainen, Väyrynen jne., vetosivat. Urmas itse oli Kekkosen kannattaja. Urmas siis yrittää kääntää asiat päälaelleen. Urmas yrittää maalata mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi. Urmaksen mielestä KOIVISTO ei enää voinut vedota Neuvostoliittoon, kun Neuvostoliitto romahti. Urmas puhuu ikään kuin KEKKONEN ja tämän kannattajat (mm. Urmas itse) eivät olisi koskaan vedonneet Neuvostoliittoon.

Laakso, op. cit.:

Seminaarin kysymysosiossa Urmas vastasi alustuksen pohjalta heränneeseen ja esittämääni kysymykseen koskien Koiviston valtaannousua edeltäviä tapahtumia. Urmas toi julkisuuteen Keijo Liinamaan toteamuksen, jonka mukaan sosialidemokraattien presidenttiehdokkaaksi aikanaan pyrkinyt Väinö Leskinen koki järjestetyn sydänkohtauksen ja pyysi tuomaan suotuisan ajan koittaessa suomalaisten tietoon, mikäli Liinamaalle itselleen kävisi samoin. Liinamaa oli todennut että sanansaattajia, jotka olivat levittäneet perätöntä huhua hänen “sydänsairaudestaan”, oli useita. Hänen oli todettu tulevan kokemaan Leskisen kohtalo, mikäli hän ei palaisi sosialidemokraattien viralliselle linjalle.

Myös VR:n pääjohtaja, SDP:n presidenttiehdokkuuteen kiinnostuksensa ilmoittanut Paul Paavela koki yllättävän sydänkohtauksen toukokuussa 1980. Noin kuukausi myöhemmin Keijo Liinamaa kuoli 51-vuotiaana lenkkipolulla Helsingissä sydänkohtaukseen. Urmas totesi kaikkien kolmen kuolleen henkilön yhteisen nimittäjän olleen Koiviston haastamisen SDP:n sisäisessä valtataistelussa.

“Tarkoitatko sä, että ne tappoi Leskisen? -Kyllä tarkoitan.”

Urmas siis väittää, että KGB tuki Koivistoa murhaamalla hänen vastustajiaan.

Mitä perusteluja Urmaksella on tälle väitteelleen?

Urmas sanoo KUULLEENSA Liinamaan sanoneen, että Leskinen oli Liinamaalle SANONUT saaneensa "järjestetyn sydänkohtauksen" (whatever the hell that is).

Kätevästi Leskinen kuoli 1970-luvulla, joten ei ole mahdollista tarkistaa Urmaksen kertomuksia Leskiseltä itseltään. Kuten jo aiemmin tuli mainituksi, Liinamaa kuoli vuonna 1980. Urmas siis esittää väitteelleen perusteluna tarinoita, joita hän VÄITTÄÄ kuulleensa kahdelta yli 30 vuotta sitten kuolleelta mieheltä. Ei ole mitään keinoa tarkistaa, ovatko Leskinen ja Liinamaa todella sanoneet tuollaista 1970-luvulla Urmakselle tai ylipäätään kenellekään. Kyseessä saattaa olla Urmaksen aivan puhtaasti omasta päästään sepittämä tarina.

Mm. valtiovarainministerinä toimineen Paul Paavelan joutumiselle KGB:n murhaamaksi Urmas ei ilmeisesti esittänyt perusteluna edes mitään kuulopuheita. Urmakselle riittää se, että Paavela oli Urmaksen mukaan Koiviston kilpailija. Urmas on päättänyt uskoa Koiviston olleen KGB:n agentti; tämän perusteella Urmas on päättänyt uskoa, että KGB murhasi Koiviston kilpailijoita.

Summa summarum: Urmas on seniili ja vainoharhainen satusetä. Urmas sepittää tarinoita omasta päästään. Urmaksella ei ole bisarreille väitteilleen mitään perusteluja. Urmaksen väitteet ovat täysin epäuskottavia.

Jos Urmaksen väitteillä olisi jotain totuuspohjaa, Urmaksen olisi tietysti kannattanut julkaista nämä kovat syytöksensä paljon aikaisemmin, vuosikymmeniä sitten, Koiviston ollessa pääministerinä tai presidenttinä. Silloin näillä väitteillä olisi ollut jotain merkitystä ja silloin niiden todenperäisyyttä olisi voitu helpommin tutkia monien asianosaisten tai heidän tuttaviensa tai omaistensa ollessa vielä elossa.

Jos Urmas olisi pelännyt joutuvansa itse KGB:n murhaamaksi näiden paljastustensa vuoksi, hän olisi silti voinut julkaista nämä paljastuksensa viimeistään Neuvostoliiton romahduksen aikoihin tai Koiviston toisen presidenttikauden päätyttyä. Jos Urmas olisi pelännyt saavansa kenkää paljastustensa vuoksi, hän olisi voinut julkaista "tietonsa" heti jäätyään eläkkeelle. Jostain syystä ukko kuitenkin odotti 76-vuotiaaksi asti, ennen kuin avasi sanaisen arkkunsa.

Mielestäni tämä viittaa vahvasti siihen, että Urmaksen esittämissä salaliittoteorioissa on kyseessä vain vanhuudenhöperön, todellisuudentajunsa menettäneen ihmisen hourailu.