tiistai 22. joulukuuta 2009

Amerikkalaisten arroganssista ja eurooppalaisten Amerikka-vihasta

Andrea Ostrov Letania:
How American Exceptionalism Invites Anti-Americanism


Good many conservatives promote the idea of American Exceptionalism as a hallmark of what America is all about. Our nation is supposed to be a ‘City on a Hill’ and a beacon of freedom to all other peoples around the world. US is supposed to stand for progress and human rights, and so forth and so on. They mention the Founding Fathers and Ronald Reagan. Didn’t the Founders establish a new kind of country, one where all people were equal and free. Didn’t Reagan speak of the struggle between Freedom and the Evil of Communism?

As ideas go, American Exceptionalism isn’t necessarily bad, at least in its moderate form. Yes, America has much that is unique and worthy of respect and emulation. There has never been a nation quite like the United States. And, US had probably has done more good for the world as a whole than any other country as a model, defender of freedom–against Nazism and communism–, and even as an interventionist. But, all ideas turn nasty and harmful when it becomes either dogmatic/fundamentalist or radical. Neocons took American Exceptionalism to absurd heights, whereby America could invade and rebuild other nations. One could argue that neoconservative foreign policy was really Zionism-by-other-means than a true Wilsonian policy of spreading democracy around the world–after all, no neocon ever argued for invading Sudan or Nepal. However, there have been neocons–especially the non-Jewish ones–who sincerely believed in some Messianic role America must play in order to spread human rights and democracy. They often invoke the name of Reagan, but I’m not sure Reagan would have been flattered. Though Reagan took the Cold War very seriously, what he meant by the ‘city on a hill’ metaphor was that US should try to be the best it can be; let other nations look to America as a model if they wish, but do not force the American way or system on other peoples. So, Reagan pulled out of Lebanon when things got hairy. When Asian nations like South Korea, Taiwan, and Philippines were ripe for democracy, Reagan didn’t stand in their way. But, at no point did Reagan say US should actively intervene to promote democracy in those countries. His policy was keep them as close allies, and when the people over there demand freedom, let things work out according to the inner dynamic within those countries.

Many of today’s American conservatives promote a rather arrogant and contemptuous–triumphalist–kind of American Exceptionalism. They constantly point to how US won the Cold War as if that has somehow vindicated American superiority for all time. They rest on their laurels and take American greatness for granted. They are blind to the dangers of this kind of dogmatic American Exceptionalism.

For starters, more one brags about oneself, the more one opens oneself to scrutiny–moral, ethical, legal, economic, political, etc. What is the biggest danger in politics? Hypocrisy. With American Exceptionalism blaring from the loudspeakers, many conservatives have become drowned in their own excessive pride. So, Americans brag that only they truly understand freedom, liberty, human rights, progress, decency, rule of law, and etc. Somehow, we are better than other peoples and nations. Naturally, this kind of attitude fills non-Americans with resentment. They understandably want to scrutinize everything about America to see if indeed America is such a great utopia of freedom, liberty, human rights, and rule of law. Even if the evidence shows America to be better than most countries, the reality is bound to fall far short of what is trumpeted by American Exceptionalists. A person calling himself a saint is stained more by a simple infraction than someone who admits he’s not perfect and commits a more grievous wrong.

When George W. Bush and his neoconservative buddies went around telling the world how great and decent America is–enough to play God in whether to invade and rebuild other countries–, most of the world was intimidated and offended. When US bombed Iraq with ‘shock and awe’, it was as if Dubya was playing righteous and almighty Jehovah or Jehubya smiting Saddam and Gomorrah. Since Americans made such a big deal of how good and decent they were, scandals such as those at Abu Gharib were bound to send shockwaves all over the world. American treatment of Iraqi POWs may not have been much worse than how other countries treat prisoners, but abuses at Abu Gharid were committed by a nation that elevated itself as a shining CITY ON A HILL. We all love to prick the self-righteous balloon with needles to see how many of its contentions are true convictions or false concoctions. The more George W. Bush and his supporters insisted on their goodness and nobility of intentions, the more their enemies at home and abroad pointed to and exposed all the things that had gone wrong in Iraq and Guantanamo. Conservatives were saying, ‘we can do whatever we want because we are so good and special’, and the rest of the world held a mirror up to them and said, ‘if you’re so good, why do you do such nasty shit?’ Thus, American Exceptionalism invites Anti-Americanism.

This is why we need America to be NORMAL country. This isn’t to say US is just like any other nation nor that there aren’t things about the US which are indeed admirable and even exceptional. It is rather an admittance and realization that, all said and done, Americans are people too and, as such, often fallible, foolish, deluded, and limited in what they can do. Americans should see themselves and exert themselves around the world as normal people trying to be better than as an exceptional people who can arrogantly rest on their laurels.

Also, we must keep in mind that American Exceptionalism today isn’t what it was long ago. Long ago, AE was displayed and practiced from a position of power. When the white man said America was a damn great country, he sure meant it and damn well intended to make sure everyone else in America agreed, whether they belonged to a minority group or recently arrived as immigrants. Back then, AE was a judgment on non-whites and newcomers, not on whites themselves. It was as if Anglo- and Northern European whites had built a great nation and had every right to ask non-whites and newcomers, ‘are you good enough to enjoy the freedom, rights, and opportunity of this great exceptional country?’ So, blacks, Asians, and Hispanics all sought to prove themselves as worthy of being good Americans. So, newly arrived immigrants from Eastern and Southern Europe also sought to assimilate into the new nation by proving themselves worthy. As the traditional white elite and masses held most of the cards in the moral equation, American Exceptionalism was indeed a potent weapon for settled white Americans.

But, what has happened to America since the 60s? America went through a great crisis of identity, confidence, unity, and continuity. The Black Power Movement–aka Civil Rights Movement–, the hellishness of Vietnam War, the rise of youth rebellion and hedonistic nihilism, and myriad other social upheavals threw a monkey wrench–or several of them–into the fan of American Exceptionalism. AE no longer was an issue of “are non-whites and new arrivals good enough for America the Beautiful and Exceptional” but rather, “are whites good enough for the ideals they’ve been trumpeting since the founding of this country?” What had once been an offensive weapon for white America turned into a defensive shield, and the shield has been getting battered more and more every year.

Blacks began to aks, “if you honkeys be so good and noble, why you done use us as slaves, mothafucka?” Non-white immigrants began asking, “if America for no discrimination by race, creed, or color, why white people favor white immigrant over non-white immigrant?” Mexican-Americans began to ask, “hey gringo, if America no imperialismo, why you take Mexican land?” Much the same happened with Christianity. One time, it had served as the offensive weapon that justified Western domination of the world–to spread the word of God and Christian civilization. But, as time went by, the conquered peoples and liberal elements among the whites began to ask, “if Christianity is all about love and sharing, how come white Christians conquerored, raped, pillaged, murdered, and exploited so many people?” Thus, Christianity eventually became a moral liability for Western civilization.

The lesson to draw from this is moral HUBRIS is a bad bad thing. Eventually, it begins to undermine one’s own power by raising questions among the oppressed or less fortunate, among the conscientious of your own kind, and even among neutral observers. If you tell oppressed peoples that they are living in a wonderful and exceptional society where all are equal and free, they will one day ask, “if that’s so, how come we are not free as you are?” And, if you raise your own children with the idea that they are living in the most wonderful country in the world, there will come a day when the kids–if they are conscientious–will look around at all the bullshit, imperfections, and hypocrisies and ask, “if our country is SO GOOD, how come there’s so much that is BAD?”

Consider the issue of American slavery. All societies practiced slavery through the ages, and American form of slavery was actually milder and humane than most. But, why does American slavery get more negative attention than all the other kinds in Africa, Asia, Middle East, Latin America, etc. A major reason is because Americans have been telling the world that United States has always been an exceptionally free, equal, and progressive country. Now, it may well have been true that, relatively speaking, America had always been freer and more progressive than most nations–even during the time of American slavery, as rest of the world also practiced slavery, often far worse forms. But, when Americans deliriously brag about American history and society as if America had been 99% good and 1% bad, they invite the rest of the world and anti-American critics at home to dig up all the dirt about how America was no Promised Land.

Finally, can we really say United States today uniquely stands for human rights, freedom, and equality? There are other democracies in the world, and many happen to be more obsessed with human rights and do-goody-ism than America. Sweden and Norway, for instance, give far more in foreign aid in per capita terms than does the United States. European Human Rights commissions are busy 24/7 in trying to resolve problems around the world. European nations are more committed to the idea of egalitarianism than America is–though Americans can argue that America has always been for political and legal equality, not economic equality. (But, in a nation where lawyers who are bought and sold make the laws, can we really say everyone is equal under the law in America?)

On the subject of freedom–especially in speech and expression–, America is indeed the exception as even Western democracies like Canada and Europe now have extensive laws censoring what goes by ‘hate speech’. But, American freedom in this area is not respected around the world but increasingly regarded in the same manner as Death Penalty–as something excessive, barbaric, uncouth, and regressive. Modern concept of human rights has gone from freedom to correctness, and supposedly the most progressive countries in the world now restrict freedom of speech for the sake of human rights. Indeed, Canadians often say such nonsense as, ‘we respect freedom of speech, we don’t worship it.’ What they worship is political correctness, and much the same can be said of most of Europe.

Does this mean that EU is now being inflated with its own moral Hubris, what with all the human rights commissions, all the save-the-world mantras, and PC formulations for multiculturalism and ‘gay rights’? Perhaps, but EU can get away with this stuff more than Americans. Why? Because US is the premier military power in the world, thus seen as a not just a moral bully but a military bully. In the context of American world hegemony, many nations are likely to view European moral righteousness as a necessary–if sometimes unpleasant–counterbalance against American domination through business, pop culture, and the military.

Posted by Andrea Ostrov Letania

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Ev.-lut. kirkko järjestää homokursseja



Yhteinen Elämämme -kurssi samaa sukupuolta oleville pareille

Tervetuloa mukaan pohtimaan parisuhdettasi ja siihen liittyviä kysymyksiä. Kurssi perustuu kirkon parisuhdetyön pitkäaikaisiin työmenetelmiin ja -kokemuksiin.

Toteutamme kurssin miehille ja naisille samaan aikaan, eri ryhmissä. Kurssin kesto on viisi (5) kertaa, maanantaisin 15.2. – 22.3.2010 (ei 15.3) klo 18 - 20 Helsingin seurakuntayhtymän erityisnuorisotyön keskuksessa, Snellussa (2 linja 8). Miesten ryhmän vetäjinä toimivat pastori Juha Malmisalo ja seksuaalipedagogi Juha Kilpiä.

Lisätiedot ja ilmoittautumiset kurssin vetäjälle: Henna-Mari Kettusaari, hkettusaari@evl.fi, 29.1 pe mennessä. Ilmoittautuneet haastatellaan ennen kurssin alkua. Osallistumismaksu on 25€ /pariskunta.




Miksi kirkko järjestää homokursseja?

Kirkonhan pitäisi edustaa kristinuskoa. Kristinuskon kanta homoseksuaalisuuteen on yksiselitteisesti kielteinen. Miten kirkko voi järjestää homoseksuaalisia parisuhdekursseja, jos kristinusko ei hyväksy homoseksuaalisten parisuhteiden olemassaoloa?

Aikooko kirkko seuraavaksi järjestää pedofiilikursseja suvaitsevuuden nimissä? Tämähän ei olisi kristinuskon kannalta ollenkaan eri asia kuin homokurssien järjestäminen: kristinusko suhtautuu homoseksuaalisuuteen yhtä kielteisesti kuin pedofiliaan.

Ev.-lut. kirkko ei siis enää edusta kristinuskoa.

tiistai 1. joulukuuta 2009

Onko naisia koskaan sorrettu?

Sunday, November 29, 2009
By Paul Elam

Forty some odd years ago, feminists bellowed their way into mainstream attention, launching a major offensive on what they called a patriarchal system that had oppressed women for centuries.

Painting women as downtrodden and powerless, they railed against men with the missionary zeal of abolitionists and with largely the same message.

In short, women were slaves and men were their masters. They demanded liberation and have been making demands every since.

They did a magnificent job of pitching all this. That could be a testament to the inherent truth in their ideas. Or it might be something else, like the fact that they already had so much power that few were willing to question anything they said in the first place.

You can put your money on the latter, because even a remotely objective examination of the facts leads to a far more reasonable conclusion.

Women were never oppressed to begin with. Not even close.

I’m no historian, but I did attend some history classes before I finished middle school. So, by the time I was 13, I knew what oppression was. And lucky for me I was 13 in a time when people still knew what it wasn’t.

Oppression has some pretty obvious tell tale signs. Like torture and death; like bullwhips and chains; gas chambers and death camps. Oppression is a roadmap of scars on the back of a field hand that was purchased at an auction. It is the rope that gets strung over a tree branch in broad daylight and used to choke the life out of someone convicted of being the wrong color.

It is an indelible stain on humanity, void of compassion, dehumanizing both the oppressed and the oppressor. And the evidence of it is so offensive to modern sensibilities that we preserve proof of it as lessons for the coming generations.

Now, when we compare those things to the historical world of women, which was largely one of being protected and provided for, we get an entirely different picture. It is a portrait not of the oppressed, but of the privileged. And it begs a good many questions that need to be answered.

For instance, how many times in history did we have slaves with the first rights to a seat in the lifeboat? Which slave masters were compelled to go off to war to protect the lives of their slaves? How many oppressors tore their own bodies down with brutal labor so that they could provide food and shelter for those they oppressed?

Zero sounds like a good answer.

It also makes one wonder, or should, how many slave masters had to get on their knees before their prospective slaves, bearing gold and jewels to ask permission to be their master? How many slaves could say “no” and wait for a better deal?

How about another goose egg?

It’s not coincidental that feminists pointed to marriage as an oppressive institution. Pointing at nothing and making a lot of noise has worked pretty well for them. And so, in a collective fit of neurotic activism they attacked the one institution that had served as the source of more support and protection for women than any other in history. They became obsessed with depicting a walk down the wedding aisle as the path to oppression; each woman’s personal Trail of Tears.

You couldn’t buy this kind of crazy if you were Bill Gates.

“Hey!” some feminists are shrieking by now, “What about voting rights? Women were not allowed to vote! That’s oppression!”

Well, no, it’s not. And all we need to do is look at the history of voting in America to prove it.

In the beginning, almost no one could vote. It was a right reserved for a few older white males who owned land, which left almost all men and a lot of other people out of the picture. This doesn’t say anything particularly special about women. So if this constituted oppression, then it meant that nearly everyone was oppressed. Maybe the early Americans didn’t catch on to that one because they were too busy…celebrating their new found freedom.

Anyway, as time passed, because men of good values wrote an amazing constitution, voting rights were expanded to other groups. First to the men who didn‘t own land, then later to other ethnic groups, then still later to women. Even further down the road the voting age was lowered bringing another large group of people into the fold. And today we are debating the voting rights of illegal aliens.

Formerly oppressed hamsters may be next.

And we should consider that there was something of a tradeoff for women regarding the vote. Like exclusion from combat and men compelled to turn over the fruit of their labors and to die for them at the drop of a hat. Perhaps it wasn’t a fair tradeoff, mainly to the men. But proof of women’s oppression? Comedians pay for material that isn’t nearly this funny.

The same was true for owning land. Plenty of women weren’t allowed to…for a while, anyway. It probably had something to do with the fact that it was men who had to have land on which to build women homes, or perhaps they figured that men who were expected to face bullets in order to protect that land might be better, more deserving keepers of it.

Who knows what insanities plagued us before feminism restored us to reason.

Whatever the reasons, those rules weren’t long lived. Besides, not being able to own land was pretty much softened by the fact that women could choose men to provide it for them through that oppressive institution of marriage, and the phallocentric, linear thinking alleged tyrants that they married.

I am old enough to remember well the older rules for men. Work hard and take care of your woman. Be prepared to lay down your life for her. Watch your mouth in the presence of a lady. Offer her your seat, even if she is a stranger. The same for opening doors and lighting smokes.

Disrespect her and risk a beating. Touch her in the wrong way and you’re a dead man.

This isn’t the way oppressed people are treated. But we do have another word for those fortunate enough to benefit from these kinds of standards.

Royalty.

We didn’t coin the term “princess” for women without a good reason.




torstai 26. marraskuuta 2009

1960-lukulaisten vasemmistoradikaalien sokeudesta

M.K.Korpela hommaforumilla:

Vuoden 1968 ja koko 60-luvun (vasemmiston mielestä) kovanaamaiset tapahtumat asettuvat islamin maihinnousun myötä käsittääkseni oikeisiin mittasuhteisiinsa. Loppujen lopuksi , kun vanhoja radikaaleja kuunnellaan, kuulostaa siltä kuin kapinallinen nuoriso nousi barrikaadeille suurinpiirten kolmannen valtakunnan Tiger-panssareita vastaan - niin kovanaamaista tuo sukupolvi uskoo olleensa.

Mutta on vain koko ajan huomattava, että kaikki tapahtui aika turvallisesti länsimaisen oikeusvaltion sisällä. Vanha homekorvainen toisaalta kreikkalais-roomalainen ja toisaalta kristillinen länsimaa kohteli runtelijoitaan suorastaan leväperäisesti, sillä on turha väittää hullun 1968 olleen mikään verilöyly. Tämä asettaa jonkinlaista perspektiiviä noille tapahtumille, sillä vaikkapa Hannu Salama paskoisi pitkin reisiään Geert Wildersin asemassa.

Vanhat radikaalit eivät ymmärrä mitä pitäisi tehdä siinä tilanteessa jossa osa maahanmuuttajista on suoraan vihamielistä uutta kotimaataan kohtaan ja jossa tuo vuorenvarma oikeusvaltion platformi ei enää ole varma. On siis tänään helppo nähdä, että tuolloiset kulttuuriradikaalit eivät suinkaan ole mitään kovanaamoja, sillä nämä eivät voi käsittää kuinka esim Theo Van Goghin tapaus on mahdollinen. Tai käsittävät kyllä; aika moni on uskoakseni vihdoin tajunnut että islam todella on uusille kotimailleen vihamielinen. Mutta pyörittävät edelleen samaa kultturineutraalia levyä ja pseudo-antirasistista nauhaa sanavapauden sijasta kun eivät muuta uskalla.

Ja siinäpä nämä kovanaamat 1968 sitten seisovat ilman vaatteita - tässä nämä sankarit sitten ovat aivan oikean vihamielisen teokratian edessä. Toista oli 1968 kun kulttuuripolitiikassa vastassa oli joko kohtalaisen lauhkean tai kuitenkin hallittavissa luterilainen/ katolinen kirkko.

Agnostikkona en mitenkään ota kantaa sellaisenaan kristillisten katsomusten puolesta, enkä väitä etteikö yhteiskunnalla ollut puutteita ennen 1968 - en sano että kaikki olisi ollut huonoa ja että pitäisi täysin palata vuoden 1968 takaiseen tilanteeseen. Mutta mitä teokratioihin tulee, agnostikkona vain totean tilanteen : vuoden 1968 kristilliset teokratiat olivat kyllä Euroopassa täysin hallittavissa olevia toisin kuin islam vuonna 2009, ja vuoden 1968 sukupolvi saa kyllä devalvoida omaa kovanaamaisuuttaan olennaisessa määrin.

Sanoisin itse, että 1960-lukulaiset vasemmistoradikaalien inhoavat länsimaista kulttuuria ja yhteiskuntaa. He taistelivat omaa kulttuuriaan vastaan - eivät niinkään kristinuskoa vastaan, vaan yleisesti länsimaista kulttuuria vastaan eli rationaalisuutta, tiedettä, teknologiaa, modernismia ja markkinataloutta vastaan.

Koska muslimit ovat länsimaiden vihollisia, 1960-lukulaiset vasemmistoradikaalit (tyyliin Pierre Bourdieu, Hannu Salama, Pentti Saarikoski, Leif Salmén) ja heidän henkiset (tai joissakin tapauksissa jopa fyysiset) jälkeläisensä (Timo Harakka, Reetta Räty, Jarkko Tontti, Sofi Oksanen, Katariina Lillqvist, Jukka Relander, Anni Sinnemäki, Rosa Meriläinen, Paavo Arhinmäki jne.) liittoutuvat muslimien kanssa länsimaista kulttuuria ja yhteiskuntaa vastaan.

Se ei ole länsimaiselle vasemmistolle mitenkään käsittämätöntä, että muslimit haluavat murhata Geert Wildersin tai Theo Van Goghin kaltaisia ihmisiä. He käsittävät sen hyvin. Se ei ole heille mikään ongelma. Vasemmistolaiset eivät vastusta sitä, että muslimit murhaavat ihmisiä. He hyväksyvät sen.

Vasemmistolaiset vihaavat länsimaista kulttuuria ja yhteiskuntaa. Siksi he ovat kaikkien niiden puolella, jotka ovat länsimaiden vihollisia.

Länsimaiset vasemmistolaiset inhoavat omaa kulttuuriaan ja siksi ihailevat kaikkia toiseuden edustajia, mm. muslimeja, afrikkalaisia, Borneon viidakoiden primitiiviheimoja jne. Tässä on kyseessä klassinen jalon villin myytti (noble savage). Eurooppalainen vasemmistolainen pseudointelligentsia on 1700-luvun romantiikan ajalta asti ilmaissut kulttuurillista itseinhoaan palvomalla toiseutta, kuten muslimeja ym. barbaareja.

Vasemmistolaisille ei ole ongelma, että muslimit uhkaavat murhata ihmisiä heidän mielipiteidensä tähden. Vasemmistolaiset haluaisivat itsekin tehdä niin. Kylmän sodan aikana länsimaiden vasemmisto halusi sensuroida länsimaiden sanomalehtiä ja radio- ja tv-uutisia niin, että niissä ei esitettäisi mitään kriittisiä näkemyksiä Neuvostoliitosta. Nykyään länsimaiden vasemmisto suhtautuu islamiin samalla tavalla kuin kylmän sodan aikana Neuvostoliittoon.

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Heli Järvinen (vihr): Puheenjohtajat valittava sen perusteella, onko niillä vittu vai kyrpä


kansanedustaja Heli Järvisen puoluekanta lienee arvattavissa jo hänen habituksensa perusteella



Vihreiden naisten puheenjohtajan, kansanedustaja Heli Järvisen mielestä kunnanvaltuustojen, kunnanhallitusten ja lautakuntien puheenjohtajat pitäisi valita sen perusteella, onko niillä vittu vai kyrpä:

Kansanedustaja Heli Järvinen (vihr.) vaatii kiintiöitä kunnallisten toimielimien puheenjohtajatehtäviin. Myös työryhmiä ja ohjausryhmiä perustettaessa on Järvisen mielestä huomioitava sukupuolten välinen tasa-arvo.

Järvisen mukaan on korkea aika toteuttaa 40 prosentin kiintiöt molemmille sukupuolille kunnanhallitusten, valtuustojen ja lautakuntien puheenjohtajatehtäviin.


On perverssiä kutsua tätä sukupuolten väliseksi tasa-arvoksi.

Tasa-arvo on sitä, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla riippumatta sukupuolesta.

Heli Järvinen kääntää asian täysin päälaelleen: hänen mielestään se on tasa-arvoa, että ihminen valitaan johonkin virkaan yksinomaan sukupuolensa perusteella. Tämä on orwellilaista newspeakia, jossa asiat käännetään ylösalaisin: sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, vittu- ja kyrpäkiintiöt ovat tasa-arvoa.

Heli Järvinen on hullu.

Sama Heli Järvinen kannattaa islamilaiseen diktatuuriin kuuluvaa sensuuria:

Halla-ahon blogikirjoitukset tarttuivat syyttäjän haaviin Vihreiden naisten tehtyä niistä tutkintapyynnön. Syyte tuli lopulta eri kirjoituksesta, kuin mihin tutkintapyyntö kohdistui. Järjestö on kuitenkin tyytyväinen oikeuden päätökseen.

”Olemme hirveän tyytyväisiä, että oikeudessa on nyt määritelty ne rajat, joiden puitteissa ihmiset voivat kirjoittaa”, sanoo puheenjohtaja Heli Järvinen.



Heli Järvinen (vihr) on siis tyytyväinen siihen, että Suomessa kielletään islamin arvostelu.

Tällainen ihminen sitten kannattaa sukupuolikiintiöitä kunnanvaltuustojen, kunnanhallitusten ja lautakuntien puheenjohtajien valinnassa. Tämä kertoo siitä, millaiset mielipuolet ovat sukupuolikiintiöiden kannattajia.


tiistai 24. marraskuuta 2009

Perheinstituutiosta

Timo Hännikäinen:

Usein unohdetaan, että yksinhuoltajaperheet ym. uusperheet ovat lähinnä hajonneiden ydinperheiden raunioille syntyneitä korvikeratkaisuja eivätkä mitään uudentyyppisen perhemallin kokeiluita. Ja vaikka hajonneidenkin perheiden lapsista tulee useimmiten aivan hyvin pärjääviä yksilöitä, se ei silti tarkoita, että sellaisessa ympäristössä kasvaminen olisi mikään ideaali.

Ydinperheen puolesta näyttäisi puhuvan sellainenkin biologinen seikka, että kun ihmisten jälkeläisten kasvuaika on varsin pitkä, lajimme soveltuu parhaiten pitkiin parisuhteisiin, joissa molemmat vanhemmat hoitavat lasta.

Liberaalien/vasemmistolaisten yhden perusväittämän mukaan ydinperhe on korkeintaan parinsadan vuoden ikäinen instituutio. Todellisuudessa tämä perhemalli on ollut olemassa läpi historian. Varhaisimmat ydinperhe-esimerkit ovat löytäneet arkeologit joistakin kivikautisista haudoista, joihin on haudattu isä ja äiti jälkikasvuineen. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ydinperhe olisi "alkuperäisin" perhemalli, mutta kumoaa kyllä väitteen, että se olisi ilmiönä kohtalaisen tuore.

Nykyisenlainen ydinperhe on erilainen kuin aiemmin länsimaissakin vallitsevana ollut perhemalli siinä mielessä, että se on yleensä "eristetty" muusta yhteisöstä. Aiemmin perheeseen kuului enemmän tai vähemmän koko suku, tosin silloinkin laajemmasta "la famigliasta" oli eristettävissä kova ydin eli eri sukupuolta olevat vanhemmat biologisine jälkeläisineen.

Terävässä perhettä koskevassa tutkielmassaan "Haven in a heartless world" (1977) amerikkalainen historioitsija Christopher Lasch toteaa, että perheen kovan ytimen eristäminen oli eräänlainen teollisen kapitalismin tarjoama yksityinen unelma, korvike siitä että työnteko oli muuttunut teollistumisen myötä ankean rutiininomaiseksi ja yhteiskunta yhä kilpailuhenkisemmäksi. Ydinperhe näyttäytyi rauhallisena turvapaikkana ja keskinäisen luottamuksen tyyssijana epävarmassa maailmassa. Kuitenkin ydinperheen asema on koko modernina aikakautena ollut ristiriitainen: moderni markkinatalous on hajottanut sitä yhtä kiivaasti kuin rakentanutkin. Kun molempien vanhempien on pakko käydä töissä elättääkseen lapset, lapset siirtyvät yhä enemmän yhteiskunnan huollettavaksi. Lisäksi modernissa yhteiskunnassa pärjäämisen edellyttämä jatkuva kouluttautuminen katkaisee traditioiden siirtymisen sukupolvelta toiselle ja lisää erilaisten koulutettujen asiantuntijoiden (psykiatrit, sosiaaliviranomaiset, kasvatusneuvojat jne.) valtaa perheen asioihin. Ydinperhe ei siis koskaan ole pysynyt sellaisena yksityisyyden saarekkeena, jollaisena sitä on markkinoitu.

Tuo Laschin teos on ehdottoman suositeltavaa luettavaa jokaiselle aiheesta kiinnostuneelle. Se on peruskatsomukseltaan konservatiivinen, mutta murtaa paljon sekä vasemmiston että oikeiston rakentamia myyttejä perheestä.

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

George Orwell kommunismista ja toiseuden ihailusta nationalismin muotoina

George Orwell

Notes on Nationalism

Nationalism is not to be confused with patriotism. Both words are normally used in so vague a way that any definition is liable to be challenged, but one must draw a distinction between them, since two different and even opposing ideas are involved.

By ‘patriotism’ I mean devotion to a particular place and a particular way of life, which one believes to be the best in the world but has no wish to force on other people. Patriotism is of its nature defensive, both militarily and culturally.

Nationalism, on the other hand, is inseparable from the desire for power. The abiding purpose of every nationalist is to secure more power and more prestige, not for himself but for the nation or other unit in which he has chosen to sink his own individuality.

So long as it is applied merely to the more notorious and identifiable nationalist movements in Germany, Japan, and other countries, all this is obvious enough. Confronted with a phenomenon like Nazism, which we can observe from the outside, nearly all of us would say much the same things about it. But here I must repeat what I said above, that I am only using the word ‘nationalism’ for lack of a better. Nationalism, in the extended sense in which I am using the word, includes such movements and tendencies as Communism, political Catholicism, Zionism, Antisemitism, Trotskyism and Pacifism. It does not necessarily mean loyalty to a government or a country, still less to one's own country, and it is not even strictly necessary that the units in which it deals should actually exist. To name a few obvious examples, Jewry, Islam, Christendom, the Proletariat and the White Race are all of them objects of passionate nationalistic feeling: but their existence can be seriously questioned, and there is no definition of any one of them that would be universally accepted.

It is also worth emphasising once again that nationalist feeling can be purely negative. There are, for example, Trotskyists who have become simply enemies of the U.S.S.R. without developing a corresponding loyalty to any other unit. When one grasps the implications of this, the nature of what I mean by nationalism becomes a good deal clearer. A nationalist is one who thinks solely, or mainly, in terms of competitive prestige. He may be a positive or a negative nationalist — that is, he may use his mental energy either in boosting or in denigrating — but at any rate his thoughts always turn on victories, defeats, triumphs and humiliations. He sees history, especially contemporary history, as the endless rise and decline of great power units, and every event that happens seems to him a demonstration that his own side is on the upgrade and some hated rival is on the downgrade. But finally, it is important not to confuse nationalism with mere worship of success. The nationalist does not go on the principle of simply ganging up with the strongest side. On the contrary, having picked his side, he persuades himself that it is the strongest, and is able to stick to his belief even when the facts are overwhelmingly against him. Nationalism is power-hunger tempered by self-deception. Every nationalist is capable of the most flagrant dishonesty, but he is also — since he is conscious of serving something bigger than himself — unshakeably certain of being in the right.

...

In England, if one simply considers the number of people involved, it is probable that the dominant form of nationalism is old-fashioned British jingoism. It is certain that this is still widespread, and much more so than most observers would have believed a dozen years ago. However, in this essay I am concerned chiefly with the reactions of the intelligentsia, among whom jingoism and even patriotism of the old kind are almost dead, though they now seem to be reviving among a minority.

Among the intelligentsia, it hardly needs saying that the dominant form of nationalism is Communism
— using this word in a very loose sense, to include not merely Communist Party members, but ‘fellow travellers’ and russophiles generally. A Communist, for my purpose here, is one who looks upon the U.S.S.R. as his Fatherland and feels it his duty to justify Russian policy and advance Russian interests at all costs. Obviously such people abound in England today, and their direct and indirect influence is very great.
...
In societies such as ours, it is unusual for anyone describable as an intellectual to feel a very deep attachment to his own country.

Public opinion — that is, the section of public opinion of which he as an intellectual is aware — will not allow him to do so.

Most of the people surrounding him are sceptical and disaffected, and he may adopt the same attitude from imitativeness or sheer cowardice: in that case he will have abandoned the form of nationalism that lies nearest to hand without getting any closer to a genuinely internationalist outlook. He still feels the need for a Fatherland, and it is natural to look for one somewhere abroad. Having found it, he can wallow unrestrainedly in exactly those emotions from which he believes that he has emancipated himself. God, the King, the Empire, the Union Jack — all the overthrown idols can reappear under different names, and because they are not recognised for what they are they can be worshipped with a good conscience. Transferred nationalism, like the use of scapegoats, is a way of attaining salvation without altering one's conduct.
...
And those who are loudest in denouncing the German concentration camps are often quite unaware, or only very dimly aware, that there are also concentration camps in Russia.

Huge events like the Ukraine famine of 1933, involving the deaths of millions of people, have actually escaped the attention of the majority of English russophiles.
...
Much of the propagandist writing of our time amounts to plain forgery. Material facts are suppressed, dates altered, quotations removed from their context and doctored so as to change their meaning. Events which it is felt ought not to have happened are left unmentioned and ultimately denied.
...
Among the intelligentsia, colour feeling only occurs in the transposed form, that is, as a belief in the innate superiority of the coloured races.

This is now increasingly common among English intellectuals, probably resulting more often from masochism and sexual frustration than from contact with the Oriental and Negro nationalist movements.

Even among those who do not feel strongly on the colour question, snobbery and imitation have a powerful influence.

Almost any English intellectual would be scandalised by the claim that the white races are superior to the coloured, whereas the opposite claim would seem to him unexceptionable even if he disagreed with it.

Nationalistic attachment to the coloured races is usually mixed up with the belief that their sex lives are superior, and there is a large underground mythology about the sexual prowess of Negroes.
...
But there is a minority of intellectual pacifists whose real though unadmitted motive appears to be hatred of western democracy and admiration of totalitarianism.

Pacifist propaganda usually boils down to saying that one side is as bad as the other, but if one looks closely at the writings of younger intellectual pacifists, one finds that they do not by any means express impartial disapproval but are directed almost entirely against Britain and the United States.

Moreover they do not as a rule condemn violence as such, but only violence used in defence of western countries.

The Russians, unlike the British, are not blamed for defending themselves by warlike means, and indeed all pacifist propaganda of this type avoids mention of Russia or China.


(kaikki lihavoinnit minun)

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Naisten suvaitsevuus on valikoivaa

Vertailevan Femage-hankkeen loppuraportti:

Yllättävänä seikkana FEMAGE-tutkimuksessa paljastui suomalaisten naisten usein nuivaksi koettu suhtautuminen muualta muuttaneisiin naisiin. Muuttaneet valittavat yhteisen sisaruuden puutetta ja suomalaisnaisten piilotettua vihamielisyyttä. Moni ulkomailta kotoisin oleva haistaa alentuvuutta naisten suhtautumisessa itseensä. Syntyperäiset suomalaisnaiset pitävät itseään suvaitsevina mutta asenne ei aina toteudu käytännön vuorovaikutustilanteissa työpaikoilla, oppilaitoksissa ja asuinalueilla.

Kommentteja Ihmissuhteet-blogista:

Hyvä että aiheesta on viimein tehty jotain tutkimustakin... Itse olen ollut jo pitkään huomaavinani, että ainakin nuorehkojen, akateemisten naisten "suvaitsevaisuus" on pääasiallisesti vain osa tietyntyyppistä lifestyle-meemiä.

Itsekin olen huomannut lähipiirini naisissa kovasti halveksuntaa varsinkin itämaisia naisia kohtaan - siitä huolimatta, etteivät he itse asiassa tunne yhtäkään ko. ihmisryhmän edustajaa.

Usein "suvaitsevainen" meininki näyttää nuorehkojen akateemisten naisten parissa suuntautuvan lähinnä jännittäviin ulkomaalaisiin miehiin... and I wonder why...

Lieneekö esim. Suomessa YHTÄÄN miestä, joka onnistuisi petkuttamaan itseään yhtä läpinäkyvällä tavalla ja silti uskomaan siihen silmät kirkkaina?


Tuo asia on räikeästi loistanut kaikkien nähtävissä, mutta siihen on ollut mahdotonta puuttua nykyisessä ilmapiirissä. Millainen meteli olisikaan mahtanut syntyä, jos Aasiasta olisi tullut Suomeen kymmeniä tuhansia nuoria naisia, joista enemmistö vain hengailisi asemilla etsien tilaisuutta harrastaa seksiä suomalaisten miesten kanssa.


Suomalaiset naiset johtavat tämän maan ns. yleistä mielipidettä. Heidän suvaitsemisensa ykköskohteena ja melkeinpä ainoana kohteena ovat ulkomaalaiset eriasteisen tummat miehet sekä homot. Kaikki tätä asetelmaa uhkaavat ovat suomalaisten naisten vihollisia. Tämä oli helmi ja kiteytys pähkinänkuoressa.

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Pianisti Richard Järnefelt keisarin uusista vaatteista

Säveltäjä Kaija Saariaho kuuluu saaneen Wihurin rahastolta 100.000 euron palkinnon sävellystyöstään. Ei tähän voi muuta sanoa kuin että huh-huh. Kaija Saariahon sävellykset ovat nykymusiikkia, joka valitettavasti paikoitellen kuulostaa siltä kuin vajaaälyinen lapsilauma hakkaisi soittimia. Toinen vastaava suomalainen ”säveltäjä” on Einojuhani Rautavaara.

Ehkä minä olen sivistymätön, mutta minusta suuret klassiset teokset tehtiin 1700-1800-luvuilla ja 1900-luvun alkupuolella, ja sen jälkeen on tekemällä tehty lähinnä sontaa, kun on ajateltu - kiitos surkean musiikkikoulutuksen - että ei saa enää tehdä samalla tavalla kuin ennen.

Suurten mestarien lisäksi kuuntelen mielelläni popmusiikkia, jossa vanhojen mestareiden melodia ja harmonia ovat säilyneet, vaikka lyhyemmässä ja yksinkertaisemmassa muodossa.

Kysymys kuuluu: ymmärtävätkö tällaisten palkintojen jakajat oikeasti yhtään mitään siitä, mitä palkitsevat? Pystyvätkö he kärsimystä tuntematta kuuntelemaan esim. Saariahon teokset loppuun asti? Ei kai vain asiaan vaikuttanut se, että palkittu on nainen?

Olisitte mieluummin palkinneet jonkun sellaisen säveltäjän, jonka kappaleita yleisö kuuntelee. Tosin silloin se olisi pitänyt etsiä popmusiikin puolelta. Nyt palkitsitte kokeellisen säveltäjän, joka tekee teoksiaan vain toisille yhtä höyrähtäneille säveltäjille ja kriitikoille, ja jonka poismenon jälkeen yksikään, toistan: ei yksikään, hänen kappaleensa elä hetkeäkään, ja jonka musiikkia ei ikinä toivota toivekonserteissa, ja jonka lauluja ei ikinä lauleta koulun laulukirjassa. Kyse on musiikista, joka on kuollutta ja kiinnostamatonta jo syntyessään.

Ymmärrättekö, että palkitsemanne musiikki on lajia, jolla ei ole lainkaan rehellistä yleisöä, vaan vain muutama hienosteleva snobi ja umpityperä kollega? Oletteko te samaa porukkaa?



Olen Richard Järnefeltin kanssa täsmälleen samaa mieltä sekä nykyajan "klassisista" säveltäjistä, kuten Kaija Saariahosta, Einojuhani Rautavaarasta, Karlheinz Stockhausenista ja Arnold Schönbergistä, että suomalaisen "kulttuurieliitin" tunkkaisuudesta, merkityksettömyydestä, rappeutuneisuudesta, sisäsiittoisuudesta, ahdasmielisyydestä, teeskentelevyydestä, elämästävieraantumisesta jne.

Suomalainen "sivistyneistö" tai "kulttuurieliitti" koostuu enimmäkseen norsunluutornissa elävistä imbesilleistä, jotka keskenään kehuvat keisarin uusia vaatteita.

Suomalaisesta "sivistyneistöstä" tai "kulttuurieliitistä" enemmistö ei lainkaan tajua, mitä on sivistyneistö.

Suomessa esiintyy julkisuudessa äärimmäisen harvoin todellista sivistyneistöä.

Suomalainen media ei myöskään millään tavalla täytä tehtäväänsä vallan vahtikoirana. Suomalainen media on valtiovallan osa, ei valtion ulkopuolinen, kansan intressejä puolustava vallanpitäjiä kritisoiva valpas, tietoa tuottava ja julkista keskustelua tarjoava yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen alue.

Suomalainen media on vallanpitäjien käsikassara. Media tuottaa vain vallanpitäjiä tukevaa propagandaa.

Suomalaisen sivistyneistön olemattomuuden osoittaa se, että kukaan julkinen intellektuelli (Jaakko Hämeen-Anttila, Matti Klinge jne.) ei koskaan kritisoi suomalaisen median valtiosidonnaisuutta. Kukaan suomalainen "julkinen intellektuelli" ei näe ongelmana sitä, että suomalainen media tuottaa vain vallanpitäjiä tukevaa propagandaa. Kenelläkään suomalaisella "intellektuellilla" ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, mikä on median tehtävä sivistysmaassa.

Suomalaisten "intellektuellien" käsitys sivistyksestä on tuhannen vuoden takaisten arabian- ja persiankielisten runojen ihailu (Hämeen-Anttila), 1600-1700-lukujen Ranskan ihailu (Klinge), infantiili "läl-läl-lää, Mannerheim oli homo"-huutelu (Katariina Lillqvist), perverssi, sadistinen "kaikkia miehiä pitäisi ampua kiveksiin ja penikseen"-väkivaltafantasia (Anne Moilanen) tai psykoottinen "kaikkien naisten pitäisi olla lesboja"-hourailu (Akuliina Saarikoski).

Kenelläkään suomalaisella "intellektuellilla" ei tunnu olevan sellaista käsitystä, että sivistyneistön pitäisi puolustaa modernin eurooppalaisen sivilisaation arvoja, rationaalista ajattelua, objektiivista totuuskäsitystä, tiedettä, ihmisten hyvinvointia ja yksilönvapautta.


tiistai 3. marraskuuta 2009

Puolustusministeri Jyri Häkämies ei tiedä, mitä on Taliban

Tämä puolustusministeri Jyri Häkämiehen syyskuinen älyväläys meni ohitse mediavirrassa kenenkään kommentoimatta:

Häkämies ehdottaa Haavistoa rauhanvälittäjäksi Afganistaniin
21.9.2009


Puolustusministeri Jyri Häkämies (kok) esittää Pekka Haavistoa Afganistanin konfliktin rauhanvälittäjäksi, kertoo Yle uutiset.

Maanpuolustuskurssin avajaisissa puhunut Häkämies toivoo, että EU terävöittäisi politiikkaansa Afganistanissa.

Häkämies korosti STT:lle, että Haaviston nimen nostossa esille on toistaiseksi kyse hänen omasta ajattelustaan. EU voisi kuitenkin olla kykenevä poliittisen prosessin edistämiseen maassa ja Haavisto olisi sopiva tarjokas tehtävään.

Häkämies sanoi informoineensa Haavistoa ehdotuksestaan, eikä tämä ollut torjunut nimensä esille nostoa tässä yhteydessä.

"EU:n pitäisi terävöityä Afganistan-politiikassaan. Sinne tarvitaan henkilö, joka kykenee keskustelemaan myös maltillisten talebanien kanssa. Näin luotaisiin edellytykset vakaammalle kehitykselle", Häkämies sanoi kurssin avauspuheessaan Helsingissä maanantaina.


Puolustusministeri Jyri Häkämies siis ehdotti, että kansanedustaja Pekka Haavisto menisi Afganistaniin neuvottelemaan "maltillisten talibanien" kanssa.

Häkämiehelle tiedoksi:

a) Ei ole olemassa maltillisia talibaneja.

b) Haavisto on homo, joten talibanit haluaisivat murhata hänet.

Afganistan-operaatioista päättävä Suomen puolustusministeri ei siis tiedä, mitä on Taliban.

Tämä on malliesimerkki poliitikkojen tyhmyydestä ja tietämättömyydestä. Tasavallan presidentti, pääministeri, kaikki ministerit ja kansanedustajat ovat idiootteja, joilta puuttuu normaali terve järki ja ihan alkeellisetkin yleissivistykseen kuuluvat tiedot.


maanantai 19. lokakuuta 2009

Lyhyt keskustelu uskonnosta

Jussi Halla-aho

Jussi Halla-aho kävi metallimessussa Temppeliaukion kirkossa. Hyvä meininki. Tuli mieleen, että oman aikansa konservatiivien korvissa Jeesuksen ja hänen kavereidensa touhut kuulostivat varmaan juuri samalta.





Rami Leskinen
Rami Leskinen
Tuotteistettu ja kuohittu sukkahousuhevi saattaa sopiakin kirkkoon kun sitä on sinne järkkäämässä joku nuorisoa nuoleskeleva poninhäntäinen "rokkipastori". Kuvaavaa sekä kirkon että rockin rappiolle.




Rami Leskinen
Rami Leskinen
No, kannattaa ehkä huolestua vasta siinä vaiheessa, kun kirkko alkaa madella suosion toivossa black metallin edessä ja pyytää Satanic Warmasteria soittamaan Tuomiokirkkoon. Mikä ei sinänsä olisi edes ihme ottaen huomioon kirkon islamia mielistelevät viralliset lausunnot.




Jussi Halla-aho
Jussi Halla-aho
Minun mielestäni metallimessu ei ole kirkon rappiota lainkaan. Kirkon rappioon voi tutustua lukemalla Kirkko&Kaupungin pääkirjoituksia.




Rami Leskinen
Rami Leskinen
Minusta kirkon nuorison ja nuorekkuuden nuoleskelu henkii epätoivoa, joka syntyy jäsenkadosta. Rappiota on se, että jäsenten kalastelussa ollaan valmiita antamaan foorumi musiikille, jonka juuret ovat Black Sabbathin kaltaisissa bändeissä. Kun perinpohjaisesti erilaisia ilmiöitä sekoitetaan syntyy yleensä huonoa tai vesistettyä jälkeä, siksi rokkia pitäisi soittaa vain rokkiluolissa ja kirkon pitäisi olla vapaa maallisesta hapatuksesta.




Elisa Siekkinen
Elisa Siekkinen
Herätyskristillistä meininkiä. Tulee mieleen eräs konsertti samaisessa kirkossa n. 10 vuotta sitten, missä rock-bändin trendivaatteisiin pukeutunut poika huusi yleisölle mm. "Jeesus on Stadin kovin jätkä!1!" (tyyppi oli uskossa muutaman vuoden, minkä jälkeen retkahti taas huumeisiin). Messu on parhaimmillaan gregoriaanisesti laulettuna.




Olavi Koskela
Olavi Koskela
Kirkko on valmis antamaan turvapaikkoja ja piilottamaan muslimeita yms. Kaikkea muuta saa tehdä mutta jos vastustaa "tasa-arvoa" niin lopputili tulee. Esim. vastustaa naispappeja.




Jussi Halla-aho
Jussi Halla-aho
Totean taas tähän kohtaan, että sinnikkäinkään jalkaansa oven rakoon tunkeva jehovantodistaja ei ärsytä minua yhtä paljon kuin "taisteleva ateisti".

Elisan ja kumppaneiden kannattaa muistaa, että Jesse oli aikansa partaradikaali, joka kauhistutti punaniskaisia piirejä. Kristinuskolla ja kommunismilla on se yhteinen ominaisuus, että kummassakin tapauksessa radikaali liike on fossiloitu toteemiksi, jolloin kaikkinainen sisäinen kehitys on estetty.

Tärkeintähän (kristinuskon kannalta) pitäisi olla se, että ihmiset saadaan kiinnostumaan sanomasta. Uskonnon pitää tarjota kiksejä ja kutitella ihmisen antureita, muuten se kuolee pystyyn. Juuri näin on käynyt luterilaisuudelle. Mielestäni metallimessun kaltaiset tilaisuudet ovat hyvin tarpeellisia. Siellä oli tupa täynnä jos minkälaista nuorta porukkaa, jotka lauloivat hartaan näköisinä virsiä (ja heiluttivat siinä välissä tukkaa).




Rami Leskinen
Rami Leskinen

Jussi Halla-aho: "Tärkeintähän (kristinuskon kannalta) pitäisi olla se, että ihmiset saadaan kiinnostumaan sanomasta. Uskonnon pitää tarjota kiksejä ja kutitella ihmisen antureita, muuten se kuolee pystyyn."

-Tämän tyrmään vielä syvemmältä kuin tapakristillisyydeen ja perusteena on erään toisen partaradikaalin, Friedrich Nietzschen, etiikan tutkielmat. Länsimaiden krooninen immuniteettikato ulkomaailman hyökkäystä vastaan johtuu kristinuskon ja maallisen humanistisen etiikan symbioosista. Rakkauden teologialla / etiikalla ei ole mitään koossapitävää selkärankaa, ellei se pysty vetämään tiukkoja rajoja suhteessa toisuskoisiin ja muukalaisiin. Jeesushan oli tosiasiassa erittäin suvaitsematon toisuskoisia kohtaan, mikä tuntuu unohtuneen nykykristityiltä. Ennen näitä rajoja vetivät toisaalta tiukka raamatun tulkinta mikä heijastui myös maalliseen etiikkaan. Kun kaikki käy tulos on se minkä me näemme.




Elisa Siekkinen
Elisa Siekkinen
Jussi, luterilaisuus on menettänyt uskottavuutensa nimenomaan uudistumalla ja luopumalla kristinuskon alkuperäisestä sanomasta. Olen seurannut monta vuotta karismaattisten liikkeiden toimintaa ja tullut siihen tulokseen, että ei ole terveellistä etsiä uskonnosta kiksejä. Kyllä katolinen kirkko täyttyy joka sunnuntai nuorisosta ilman mitään ihmeellisiä tempauksia.

Rikot uskonrauhaani vertaamalla kristinuskoa kommunismiin ja puhumalla Jeesuksesta typerällä lempinimellä. En minä näe Jeesusta minään partaradikaalina vaan Jumalan poikana, joka on itsekin Jumala. Ero on silloittamaton. Sanoma on muuttumaton.




Mikko Ellilä
Mikko Ellilä
Kristinusko on täyttä paskaa, kuten kaikki muutkin uskonnot. Missään uskonnossa ei ole mitään hyvää.

Olen aina ihmetellyt tuota Halla-ahon edustamaa asennetta, jonka mukaan uskonnottomien pitäisi olla kritisoimatta uskontoja. Jos joku lähimmäisesi esimerkiksi kieltäytyisi elintärkeistä lääkkeistä (esim. diabeetikko insuliinista) uskonnollisin perustein, kunnioittaisitko tällaista suisidaalista käyttäytymistä hienona vakaumuksellisena valintana? Mitä järkeä on siinä periaatteessa, että mielisairaita uskomuksia ja niihin perustuvia tekoja ei saisi arvostella? Miksi pitäisi kunnioittaa mielisairaita harhakuvitelmia? Sitähän muslimit juuri vaativat. Vihasi uskonnottomia kohtaan on samanlaista kuin muslimien viha vääräuskoisia kohtaan.




Jussi Halla-aho
Jussi Halla-aho
Mikko: Sinun uskonnottomuutesi ei häiritse minua yhtään. En pyri tekemään sille mitään. Sinä sen sijaan vihaat toisten uskonnollisuutta hysteerisesti ja toimit itse samalla tavoin kuin musulmaanit.

Elisa: "En minä näe Jeesusta minään partaradikaalina vaan Jumalan poikana, joka on itsekin Jumala."

Jiri Keronen puhui joskus osuvasti "juutalaisesta zombiesta, joka on oma isänsä".




Mikko Ellilä
Mikko Ellilä
"Mikko: Sinun uskonnottomuutesi ei häiritse minua yhtään. En pyri tekemään sille mitään. Sinä sen sijaan vihaat toisten uskonnollisuutta hysteerisesti"

Olet täysin väärässä. Hysteeristä on nimenomaan uskonto. Uskonnon vastakohtana on rationaalinen, objektiivisiin tosiasioihin perustuva ajattelu. Tosiasioiden kiistäminen on mielisairauden oire.

"ja toimit itse samalla tavoin kuin musulmaanit."

Muslimit esittävät tappouhkauksia ihmisille, jotka eivät kunnioita heidän mielisairaita harhakuvitelmiaan. Minä en esitä tappouhkauksia kenellekään. Minä en siis todellakaan toimi millään tavalla samoin kuin muslimit. Ihmettelen suuresti, miten kuvittelet voivasi väittää moista.



Jussi Halla-aho
Jussi Halla-aho
Mikko: En vihaa uskonnottomia sen enempää kuin uskovaisiakaan. Suhtaudun kumpaisinkiin täysin neutraalisti. Sen sijaan en suhtaudu neutraalisti sellaisiin, jotka tulevat kertomaan minulle, mihin minun pitäisi uskoa tai olla uskomatta.

Esim. sinä ja musulmaanit harrastatte tällaista uskonnonvapauden häirintää.

"Tosiasioiden kiistäminen on mielisairauden oire."

Tästä kaikki ovat samaa mieltä. Erimielisyys vallitsee siitä, mitkä ovat tosiasiat. Tyhmyyttä on kuvitella tietävänsä kaikki oleellinen maailmankaikkeudesta ja sen olemuksesta.



Mikko Ellilä
Mikko Ellilä
"Mikko: En vihaa uskonnottomia sen enempää kuin uskovaisiakaan. Suhtaudun kumpaisinkiin täysin neutraalisti. Sen sijaan en suhtaudu neutraalisti sellaisiin, jotka tulevat kertomaan minulle, mihin minun pitäisi uskoa tai olla uskomatta. Esim. sinä ja musulmaanit harrastatte tällaista uskonnonvapauden häirintää."

Ei se ole uskonnonvapauden häirintää, että uskonnottomat kertovat uskontojen olevan väärässä.

Harrastat orwellilaista vääristelyä: väität, että oman mielipiteen ilmaisu loukkaa toisten uskonnonvapautta. Tämä on täsmälleen samaa logiikkaa kuin muslimeilla, joiden mielestä Muhammad-pilakuvien julkaisu loukkaa muslimien uskonnonvapautta.



Mikko Ellilä
Mikko Ellilä
"Erimielisyys vallitsee siitä, mitkä ovat tosiasiat."

Ei, vaan idioottien mielestä myös ilmiselvästi VÄÄRIÄ uskomuksia pitää "kunnioittaa" olemalla kritisoimatta niitä.

Idioottien mielestä rationaalisten ihmisten ei pitäisi esim. kertoa uskovaisille sitä tosiasiaa, että Jeesus ei ollut historiallinen henkilö. Se kun loukkaa uskovaisten herkkiä tunteita eikä niitä saa missään nimessä loukata.



Jussi Halla-aho
Jussi Halla-aho
Äläs nyt, Mikko, höpötä. Ei minua loukkaa sinun mielipiteesi uskonnosta. Minua häiritsee se, ettet tahdo suoda uskovaisille oikeutta heidän mielipiteeseensä.

Olet myös epäkäytännöllinen. Uskonnotonta ja rationaalisuuteen perustuvaa maailmaa ei ole ikinä ollut eikä sellaista ikinä tule. Meuhkaaminen kannattaisi rajoittaa sellaisiin uskontoihin, joista on jotakin haittaa.



Mikko Ellilä
Mikko Ellilä
"Minua häiritsee se, ettet tahdo suoda uskovaisille oikeutta heidän mielipiteeseensä."

Minä en kiellä uskovaisten oikeutta mielipiteisiinsä.

Minä vain käytän omaa oikeuttani omaan mielipiteeseeni kertomalla, että kaikki uskonnot ovat väärässä.

"Meuhkaaminen kannattaisi rajoittaa sellaisiin uskontoihin, joista on jotakin haittaa."

Olen kritisoinut islamia noin sata kertaa enemmän kuin kristinuskoa.



Mikko Ellilä
Mikko Ellilä
"Tyhmyyttä on kuvitella tietävänsä kaikki oleellinen maailmankaikkeudesta ja sen olemuksesta."

Tyhmyyttä on kuvitella, että mielisairaat houreet eli uskonnot toisivat jotain tietoa maailmankaikkeudesta ja sen olemuksesta.



Jussi Halla-aho
Jussi Halla-aho
En minä kuvittelekaan, että uskonnot toisivat jotakin tietoa maailmankaikkeudesta. Sinä sen sijaan kuvittelet olevasi positiossa, josta käsin voit autoritatiivisesti sanoa, onko jumalia olemassa vai ei.

"Idiootti"-sanan viljely kertoo, että olet (taas vaihteeksi) lämpenemässä. Miksi olet hysteerinen?



Mikko Ellilä
Mikko Ellilä
"En minä kuvittelekaan, että uskonnot toisivat jotakin tietoa maailmankaikkeudesta."

Miksi sitten käytät sellaista relativistista argumenttia, että uskonnottomat eivät muka tiedä asioita paremmin kuin uskovaiset?

"Sinä sen sijaan kuvittelet olevasi positiossa, josta käsin voit autoritatiivisesti sanoa, onko jumalia olemassa vai ei."

Uskonnot eivät ole totta. Ne ovat satua. Yrität epätoivoisesti väittää, että rationaalinen, objektiivinen tieto ei ole yhtään sen enempää totta kuin uskonnollinen folklore. Tämä on järjetön relativistinen argumentti.

"Miksi olet hysteerinen?"

En minä ole hysteerinen. Minä vain sanon tosiasioiden sensuroimista "suvaitsevuuden" perusteella kannattavia idiootteja idiooteiksi. Puhun asioista niiden oikeilla nimillä.






perjantai 25. syyskuuta 2009

Thomas Taussi kehitysavusta

Kehitysapu - low low low

Kehitysavusta, sen määrästä ja vaikuttavuudestakin käydään valtakunnan medioissa keskustelua aina silloin tällöin. Viikko sitten kehitysapu nostettiin taas pöydälle hyvin ajankohtaisessa yhteydessä. Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepa ilmoitti huolestuneisuutensa hallituksen kaavailemista leikkauksista. Valtio tarvitsee kipeästi rahaa talouden elvyttämiseen, siis kotimaisen työllisyyden hoitoon. Ensisijainen säästökohde on kehitysyhteistyö.

Kepan mukaan kehitysyhteistyövarojen leikkaamisessa olisi kyse n. 140 miljoonan euron säästöstä: kaavaillusta 80 miljoonan euron korotuksesta luovutaan, sekä nykyisestä tasosta säästetään 60 miljoonaa. Viime vuoden kehitysyhteistyöbudjetti oli 851 miljoonaa euroa. Vuosittain Suomen veronmaksajat siis maksavat kehitysapua huimia summia, jotka käsittävät karkeasti n. 0,5% koko maan bruttokansantuotteesta. Lähes miljardiluokan meno vastaisi n. 2% valtion budjetista.

Viikon sisällä on esitetty erilaisia pienimuotoisia kannanottoja kehitysavun puolesta:
"Pannanko kehitysmaiden köyhät kantamaan vastuu Suomen taloudellisista vaikeuksista?"
Näin ihmettelee Kepan puheenjohtaja Gunvor Kronman.

Myös tämän päivän (24.8.2009) Helsingin Sanomissa pisti silmään koko sivun ilmoitus, jossa lukuisat kansalaisjärjestöt ilmoittavat huolensa alenevista kehitysyhteistyörahoista.
Kehitysyhteistyötä pidetään siis automaattisesti pyhänä hyvänä asiana, eikä kenelläkään valtamediassa ole nähtävästi käynyt edes mielessä kyseenalaistaa sitä. Koska kehitysapu rinnastetaan täysin hyväntahtoisuuteen ja auttamiseen, sen vastustaminen olisi poliittinen itsemurha. Asiantuntijoiden kesken koko vastikkeettoman materiaalisen avun lähettäminen jakaa kuitenkin mielipiteitä.

Itsekin köyhästä maanosasta kotoisin oleva sambialainen, kuitenkin menestynyt maailmanluokan ekonomisti Dambisa Moyo on julkaissut tutkimustensa pohjalta kehitysapua käsittelevän kirjan. Hän vertailee kehitysavun varaan jättäytyneitä maita niihin, jotka ovat ottaneet ohjat omiin käsiinsä ja lähteneet uudistuslinjalle markkinataloutta ja kapitalismia kohti. Tulos on se, että kehitysavusta suurin osa hukkuu hallinnointikuluihin sekä korruptioon, ja vain murto-osa menee perille.

Hyväntahtoisuus voi siis olla hyvinkin vaarallista väärin kanavoituna. Tämän ovat oivaltaneet jo monet ennen minuakin. Jos ihminen kasvattaa karhunpennun ja holhoaa sitä kunnes se kasvaa isoksi, siitä tulee saamaton ja riippuvainen holhoajastaan. Se ei enää pärjäisi itsenäisesti luonnossa. Hyvällä tahdolla on näin saatu pahaa aikaan - holhotulle. Vaikka kehitysapu onkin suuri meno kehittyneille länsimaille, heitetään suhteessa vielä suurempi potentiaali hukkaan passivoimalla kehitysmaiden pyrkimyksiä nousta omille jaloilleen.

Kehitysmaihin lähetetään vaateapua: kehittyneellä tuotantoteknologialla valmistettuja laadukkaita vaatekappaleita. Taivaalta metallilinnut pudottavat alas laskuvarjolla leijailevia paketteja, joista löytyy elintarvikkeita. Kun on mitään tekemättä mahdollisuus saada ilmaiseksi ylivoimaisesti laadukkaampia tuotteita kuin mitä kykenisi itse valmistamaan, on yksinkertaisesti kannattavampaa yrittää päästä osalliseksi materiaalisesta avusta kuin alkaa ruohonjuuritason yrittäjäksi suurin riskein.

Meneillään olevaa ilmiötä voisi luonnehtia hienostuneemmaksi ja huomaamattomammaksi, globaaliksi siirtomaaimperialismiksi. Kehitysavun tarkoituksena on huolehtia jonkinlaisen 2000-luvun valkoisen miehen taakan kantamisesta. Tämä hyväntahtoinen kyykyttäminen takaa töitä uskomattoman monille pelkästään rikkaiden maiden byrokraateille puhumattakaan muista hyvinkin mahdollisista virkamiesten välisistä yksityissopimuksista. Poliitikothan verovarojen käytöstä viime kädessä päättävät, eivät veronmaksajat.

Elintason nousu vaatii tehokkaampia tuotanto- ja viljelymenetelmiä, jotka taas ovat pääoman mahdollistamia. Koska satoja vuosia sitten Euroopassa syntyi monipuolista yritteliäisyyttä maatalouden, rahoituksen ja käsitöiden saralla, aineellinen sekä tietoon liittyvä pääoma karttuivat aikojen saatossa ja käynnistivät teollisen vallankumouksen. Lopulta teollistuminen on onnistunut moninkertaistamaan keskivertoisen kansalaisen elintason ja poisti absoluuttisimman köyhyyden.

Siispä kehitysmaat tarvitsevat pääomaa, ja ainut tapa päästä nopeasti osalliseksi tästä pääomasta olisi toivottaa tervetulleeksi ulkomaalaiset teollisuusyritykset. Se ei riipu pelkästään kehitysmaista, vaan usein teollisuusmaissa paheksutaan tehtaiden viemistä kehitysmaihin, vaikka se kustannusten pienenemisen lisäksi auttaisikin kehitysmaita jaloilleen. Yritykset tarvitsevat ympärilleen myös infrastruktuuria, joka on myönteinen sivuvaikutus, josta muutkin pääsevät hyötymään. Lisäksi kehitysmaiden ei tarvitse käydä läpi kaikkea sitä ajattelun, suunnittelun ja oivaltamisen prosessia, sillä pyörää, sähkölamppua ja lukuisia muita keksintöjä ja sovelluksia ei tarvitse keksiä uudelleen.

Kehitysavun totaali äkkinäinen lakkauttaminen olisi toki virhe, mutta ei kehitysmaiden passivoimistakaan tarvitsisi jatkaa loputtomiin. Tähän asti kehittyneet maat ovat pyrkineet laittamaan 0,7% bruttokansantuotteestaan kehitysyhteistyöhön. Tavoitetta ei ole kaikkialla vielä saavutettu, mutta talouskasvun ansiosta kehitysyhteistyöhön lähetettävä rahamäärä voi vain kasvaa. Tämä maailmanlaajuinen taantuma on aiheuttanut käänteen. Koska viime aikoina kasvu on hidastunut ja mennyt jopa kutistumiseksi, avun tavoitetaso saavutetaan pienemmillä rahamäärillä. Kehitysmaat joutuvat mukautumaan tähän.

Tässä olisi mahdollisuus tehdä pysyvä käänne, mutta se ei onnistu ilman kansainvälistä yhteistyötä. Jos kansainvälinen yhteisö ottaisi tavoitteekseen laskea hillitysti kehitysavun määrää ja painottaa tietotaitoa jalostettujen perushyödykkeiden sijaan, kehitysmaille jäisi aikaa mukautua ja laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Myös Suomessa kehitysapukeskustelua pitäisi käydä rohkeammin eri näkökulmista ja antaa tilaa myös valtavirrasta poikkeaville näkemyksille. Siinä ei minusta olisi mitään väärää, että mietittäisiin, millainen kehitysapu olisi ensi alkuun vähemmän passivoivaa, ja millainen politiikka olisi kokonaisuudessaan kehitysmaiden hyväksi.

Tässä taloustilanteessa valtio joutuu ottamaan runsaasti velkaa jo vanhan velan päälle. Jos kehitysavun taso pyritään pitämään samana, velkaa joudutaan ottamaan vieläkin lisää. Suomen valtio siis joutuisi pääosin elättämään byrokraatteja ja tukemaan kehitysmaiden korruptiota velaksi. Jos kuitenkin haluaa tehdä jotakin kehitysmaiden hyväksi, voi mielin määrin ostaa siellä valmistettuja tuotteita tai lähettää rahaa mahdollisten luotettavien avustusjärjestöjen kautta.

Lisäys 6.9.2006: Linkki
Helsingin kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen professori
Pertti Haaparanta: Vaatteiden kierrätys Afrikkaan tuhoaa paikallista tuotantoa ja työllisyyttä



sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Osmo Tammisalo: Ihmisluonto ja sosiaalinen konstruktionismi

Osmo Tammisalo Skeptikko-lehdessä 3/2009:



Muotitietoinen vai poliittisesti oikeaoppinen?

Hacking, Ian (2009): Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? Suom. Inkeri Koskinen. Vastapaino. Tampere.



Seuraavat lyhyet lausunnot on poimittu hyvin satunnaisella Internet-haulla. Niitä yhdistää kaksi seikkaa:

1) Otteet ovat peräisin muutaman vuoden sisällä yliopistoissamme ilmestyneistä opinnäytetöistä ja

2) Niissä puhutaan jonkin ilmiön sosiaalisesta rakentumisesta tai konstruoitumisesta (korostukset lisätty).

Todellisuus on sosiaalisesti rakentunut. Näin ollen myös kaikki tieteellinen tieto on sosiaalisesti ja historiallisesti rakentunutta.

Todellisuus on sosiaalisesti konstruoitunut, ja se näyttäytyy ja tulee ymmärrettäväksi ainoastaan merkitysrakenteiden välityksellä.

Todellisuus on sosiaalisesti konstruoitunut, rakentunut merkitystulkinnoista ja tulkintasäännöistä, joiden avulla eletään arkielämää.

Lapsuus on sosiaalisesti konstruoitunut kausi, jossa lapset elävät, ja kategoria, joka on osa laajempaa yhteisöä.

Lapsen käsitteellinen ajattelu muotoutuu ulkoisen vaikutuksen alaisena ja on sosiaalisesti konstruoitunut.

Kieli on merkkijärjestelmä, joka on sosiaalisesti rakentunut.

Toisin sanoen sukupuoli on sosiaalisesti rakentunut, ja se perustuu tietoomme, asenteisiimme ja uskoomme siitä, mikä tai kuka on nainen tai mies.

Gender on sosiaalisesti rakentunut ja kulttuurisesti tuotettu.

Olen aina kummastellut tämänkaltaisia väitteitä ”X:n sosiaalisesta konstruoitumisesta”, mutten ole jaksanut kunnolla perehtyä lausuntojen takana oleviin ajatusmalleihin. Se on vain ollut liiankin helpon kritiikin kohde. Eikö X:n olemassaoloon muka vaikuta evoluutiossa kehittyneet tunnevalmiutemme ja taipumuksemme, siis ihmisluonto?

Luonnontieteilijäpiireissä etenkin ”todellisuuden” sosiaalinen rakentuminen on herättänyt ihmetystä. Richard Dawkinsin lausahdusta siitä, että kukaan ei ole sosiaalikonstruktionisti kymmenen kilometrin korkeudessa, lainataan usein hieman ivalliseen sävyyn. Lentokoneessa istuessaan kun on parasta uskoa, että insinöörien kuva todellisuudesta perustuu muihin kuin sosiaalisiin seikkoihin.

Kanadalaisen Ian Hackingin (synt. 1936) teos Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? antaa konstruktionismin suosiolle joukon uskottavia selityksiä, vaikka välillä ne pitääkin etsiä turhanaikaisen käsitepyörittelyn takaa. Kun tutkija tai opiskelija siis kirjoittaa, että jokin ilmiö on sosiaalisesti konstruoitunut, taustalla on yleensä jokin tai jotkin seuraavista seikoista. (Lista on koottu kirjan perusteella, mutta sitä on paikoin höystetty omilla tulkinnoillani.)


1) Kirjoittaja vain seuraa muoti-ilmiötä. Opinnäytteen tekijä saattaa kuvitella, että hänen työnsä ohjaaja haluaa lukea nimenomaan sosiaalisesta rakentumisesta (mikä saattaa tietysti olla tottakin). Hackingin mukaan konstruktio on ollut niin trendikästä, että konstruktionistisesta näkökulmasta on tullut tylsä – sanan kummassakin merkityksessä, ikävystyttävä ja tehoton. Hacking jatkaa: ”Voi yhä olla vapauttavaa oivaltaa äkkiä, että jokin on rakentunutta eikä osa asioiden, ihmisten tai yhteiskunnan luonnollista järjestystä. Mutta konstruktioanalyysit lisääntyvät jatkuvasti kohtuutonta tahtia. Kun katsoo niiden lukuisia nimekkeitä, alkaa ihmetellä mitä virkaa ilmauksella ’sosiaalinen konstruktio’ oikeastaan on.”

2) Tutkija haluaa kertoa olevansa vapaa- ja uudistusmielinen. Hacking kirjoittaa: ”Yksi ’konstruktion’ houkuttelevista puolista on ollut sen yhteys radikaaleihin poliittisiin asenteisiin, hämmentyneestä ironiasta ja vihaisesta naamioiden riisumisesta aina uudistuksiin, kapinaan ja vallankumouksiin saakka. Sanaa käyttämällä julistetaan, millä puolella puhuja on.” (Ks. myös kohta 6.) Ja mitä pidemmälle kirjoittaja pyrkii tarkentamaan ajatuksiaan konstruktionismista, sitä enemmän kaikki alkaa kuulostaa tekosyvälliseltä sanahelinältä. Esimerkki Elore 1/2007 -lehdestä: ”Käsitys todellisuudesta on sosiaalisesti rakentunut siinä mielessä, että yksilö kokee kollektiivisiksi vakiintuneet tavat ja käsitykset objektiiviseksi todellisuudeksi.” On syytä ihmetellä, miksi sosiaalisuutta korostetaan tällä tavoin: miten muutenkaan kollektiiviset käsitykset voisivat levitä/rakentua?

3) Tutkija puhuu käyttäytymisen kannalta epäolennaisista käsitemaailman asioista (esim. mustasukkaisuuden tai homoseksuaalikulttuurin idean sosiaalinen rakentuminen). Ongelma on siinä, että se, millä tavoin jokin idea vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen, on empiirinen kysymys, jota ei käytännössä haluta tutkia tai edes ilmaista selkeästi. Hacking: ”Joskus pelkkä ilmauksen ’sosiaalinen rakentuminen’ lausuminen vaikuttaa pikemminkin siltä, kuin nousisi julistamaan herätysliikkeen kokouksessa eikä teesin tai hankkeen pukemiselta sanoiksi.” Hacking myös väittää, että ”useimmat sosiaalista rakentumista käsittelevät teokset eivät esittele mitään rakentamista muistuttavaakaan”. Näin konstruktiosta on tullut ”kuollut metafora”. Myös tässä yhteydessä on ihmeteltävä sanan sosiaalinen korostamista: mitä muutakaan idean leviäminen voisi olla?

4) Tutkija kuvittelee, että joku kuvittelisi ilmiön olevan kaikissa olosuhteissa väistämätön. Kaikkein voimakkaimmat sosiaalikonstruktionistiset opinkappaleet ovat yleensä liittyneet sukupuoleen, jonka biologiaa esimerkiksi monissa naistutkimuksen suuntauksissa vältellään ja vähätellään. Tämä biologisten selitysten hylkääminen vain sen takia, että ne ovat biologisia, antaa niille kuitenkin enemmän valtaa kuin ne ehkä muuten ansaitsisivat. Ja jälleen kyse on puhtaasti empirian piiriin kuuluvista asioista: mitkä ympäristötekijät vaikuttavat yksilönkehitykseen milläkin tavalla.

5) Tutkija kuvittelee, että jos ilmiö on rakentunut sosiaalisesti, se on helpompi muuttaa. Kyse on kuitenkin väärinymmärryksestä. Pelkkä konstruoitumisen ilmaiseminen ei kerro mitään siitä, miten helposti/vaikeasti ja millä keinoin asiat ovat muutettavissa; siihen tarvitaan konkreettisia havaintoja ja kokeellista tutkimusta.

6) Tutkija ajattelee, että tulisimme paremmin toimeen, jos kyseistä ilmiötä ei olisi tai jos se olisi toisenlainen (ks. myös kohdat 2 ja 8). Etenkin sukupuoliin ja tasa-arvokysymyksiin liittyy asioita, joiden monesti toivotaan olevan toisenlaisia. Joskus kyse on epäilemättä ollut halusta korvata (kapitalistisen) talouden lainalaisuudet jonkinlaisen ideamaailman uudenlaisella tiedostamisella.

7) Tutkija on kyllästynyt siihen, että luonnontieteilijät näyttävät esiintyvän universumin syvimpinä luotaajina, lopullisten totuuksien löytäjinä. Kyse on siis jossakin määrin kilpailusta tieteen arvovallasta. Ja arvostustahan haluavat kaikki: apurahat tai henki! Hacking kirjoittaa: ”On totta, että monet tieteenvihaajat ja mistään tietämättömät käyttävät konstruktionismia hyväkseen oikeuttaakseen voimattoman vihamielisyytensä tiedettä kohtaan. Konstruktionismi tarjoaa äänen tuolle raivolle järkeä kohtaan. Ja monet konstruktionistit näyttävät tuntevan vastenmielisyyttä luonnontieteiden käytäntöjä ja sisältöä kohtaan.” Esimerkki Liiketaloudellisesta Aikakauskirjasta 3/2001: ”Lähtökohtana tässä artikkelissa on, että tiede on sosiaalisesti rakentunut tapa tuottaa ja ymmärtää tietoa eikä siinä mielessä sen ’parempaa’ tai ’oikeampaa’ kuin mikään muukaan tiedon tuottamisen tapa.”

8) Tutkija on tiedettä kiinnostuneempi vallasta, politiikasta tai ideologioista. Hän saattaa kuvitella, että tiedon tai todellisuuden väittäminen sosiaalisesti rakentuneeksi on jonkinlaista naamioiden riisumista, joka voi vapauttaa sorrettuja alistavista valtasuhteista. Vaikka mitään konkreettista ei näissä yhteyksissä yleensä sanota, tutkija on ainakin osoittanut olevansa moraalisesti oikeamielinen ja kaikenlaisen tasa-arvon kannattaja. Toisin sanoen, tutkija ei usko, että tieteen objektiivisuudesta olisi apua sorrettujen aseman parantamisessa.

Kolme seikkaa on syytä nostaa syvemmän tarkastelun kohteeksi: ensin kysymys vuorovaikutuksista (tai kehävaikutuksista kuten Hacking niitä yleensä kutsuu), sitten kysymys tieteen olemuksesta ja lopuksi ihmisluonnon merkitys.

Ne vuorovaikutukset, ne vuorovaikutukset!

Ihmiset ovat ajattelevia ja ympäristöään seuraavia otuksia. He voivat tulla tietoisiksi siitä, että heidät on luokiteltu johonkin (sosiaalisesti tuotettuun) kategoriaan (esim. lapsi, pakolainen, homoseksuaali). Ja tämä luokittelu saattaa vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä, mikä puolestaan saattaa vaikuttaa tuleviin luokitteluihin jne. Hacking kirjoittaa: ”Vuorovaikutukset ovat joskus voimakkaita. Mitä kerran tiedettiin tiettyyn luokkaan kuuluvista ihmisistä voi muuttua virheelliseksi koska tuohon luokkaan kuuluvat ihmiset ovat muuttuneet sen vuoksi, kuinka heitä on luokiteltu, mitä he uskovat itsestään, tai en vuoksi, miten heitä on kohdeltu tuohon tapaan luokiteltuina.”

On myös selvää, että vaikka yksilö ei kykene itse tulemaan tietoiseksi joutumisestaan johonkin luokkaan, esim. autisteihin tai lapsiin, luokittelun perusteella luodut hoivakäytännöt vaikuttavat yksilöön joka tapauksessa. Hacking jatkaa: ”Kehävaikutuksia löytyy kaikkialta. Ajatelkaa, mitä neron käsite merkitsi romantikoille, jotka näkivät itsensä neroina, ja mitä heidän käytöksensä vuorostaan teki neron kategorialle. Ajatelkaa muutoksia, joita lihavuuden, ylipainon ja anoreksian käsitteet ovat saaneet aikaan. Jos joku puhuu neron tai anoreksian sosiaalisesta rakentumisesta, hän todennäköisesti puhuu ideasta, tuon idean mukaisesti luokittuvista ihmisistä, idean ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta sekä niistä monilukuisista sosiaalisista käytännöistä, joita tähän vuorovaikutukseen liittyy.”

Mutta onko näissä huomioissa mitään sellaista uutta, joka pitää opinnäytetöissä tai artikkeleissa yhä uudelleen tuoda esiin? Totta kai ihmisten ja ideoiden väliseen vuorovaikutukseen toisinaan ”liittyy käytäntöjä”. Mutta voidaanko tämän perusteella tehdä ennusteita tai antaa selityksiä ihmisten käyttäytymiselle? Ei tietenkään. Ollakseen vakavasti otettava tieteellinen suuntaus konstruktionismin – ja yhteiskuntatieteiden yleisesti – on pyrittävä ennustamaan tai selittämään ihmisen käyttäytymistä. Vetoaminen vuorovaikutuksen monimutkaisuuteen ei ole tiedettä vaan tieteelliselle asenteelle vierasta periksi antamista.

Toisin sanoen, jotta väitteet sosiaalisesta rakentumisesta olisivat perusteltuja, on selvitettävä edellä mainittujen kehä-/vuorovaikutusten voima ja merkitys. Näiden tutkiminen on kieltämättä yksi vaikeimpia haasteita ihmistieteissä, mutta siihen on ainakin pyrittävä. On mahdollista, että tästä konstruktionismia koskevasta tiedesodasta jääkin jäljelle vain tämä yksi empiirinen kysymys. Miten ideat vaikuttavat meihin? Jos kysymystä tarkennetaan edelleen, päädytään usein perimmäisiin kysymyksiin oikean ja väärän, siis moraalin ja moraalitunteiden alkuperästä. Jos konstruktionisti hyväksyy, että ihmiselläkin on evoluution tuottamia vaistonkaltaisia tunnevalmiuksia (esim. häpeää, paheksumista, kiitollisuutta), kysymykset tarkentuvat jo huomattavasti. Millä tavoin mikäkin idea suuntaa moraalisia tunnevalmiuksiamme? Miten ja miksi normit muuttuvat ja leviävät? Ihmisyhteisöjä koskeva tiede saattaa monestakin syystä olla mahdotonta, mutta muodikas tukeutuminen sosiaaliseen rakentumiseen ei ainakaan auta ihmistieteiden kehittämisessä.

Tieteen perusolemus – ja ihmisluonnon

Entä onko järkevää väittää tiedettäkin sosiaaliseksi konstruktioksi? Ja jos on, millä perustein? Runollisesti ilmaistuna tieteen tehtävä on totuuksien kokoelman laajentaminen. Mutta kuten Hacking toteaa, se mikä siinä on sosiaalista, on sosiaalista vain triviaalisti: tietysti tutkijan on jossakin työnsä vaiheessa oltava sosiaalinen. On kenties perusteltua sanoa, että totuuskokoelman laajentaminen prosessina on sosiaalisesti rakentunutta, mutta samalla on selvää, että tämä prosessi ei saa vaikuttaa lopputuloksen totuudenmukaisuuteen. Muuten kyse ei ole tieteestä. Tiede pyrkii kohti vastauksia ja näistä vastauksista tulee vähitellen pysyviä ja vakaita, mikäli niiden takana on riittävästi kokeellisia ja teoreettisia syitä.

Suuri osa konstruktionisteista varmasti hyväksyy väittämät tieteen totuuspyrkimyksistä. Moni kuitenkin sanoo, että tietokokonaisuuksien vakauteen liittyy silti aina jonkin verran tieteen ulkopuolisia, yhteiskunnallisia tekijöitä. Mutta mitä nämä tekijät ovat? Kuten muissa vastaavissa yrityksissä paljastaa ”piilovaikutuksia” Hackinginkin löydökset ovat tieteen lopputulosten kannalta joko epäolennaisuuksia (aseteollisuudella oli vaikutusta laser-keksintöihin) tai ratkaisemattomia yksityiskohtia (pidettiinkö kapteeni Cookia Havaijilla jumalhahmona vai ei). Nähdäkseni soveliasta olisikin todeta, että viime kädessä yhteiskunnallisten seikkojen näkyminen tietokokonaisuuksissa on empiirinen kysymys, joka on ratkaistava tapauskohtaisesti. Ja normaalit tieteelliset menetelmät riittävät tämänkin selvittämiseen.

Ottaen huomioon edellä mainitut lainaukset, Hackingin oma kanta konstruktionismin äärimuotoihin on joissakin suhteissa yllättävän avoin. Hän ei esimerkiksi ota kantaa siihen, missä määrin joidenkin radikaalifeministien väite, että tieteen objektiivisuus olisi huiputusta, pitää paikkaansa. Hackingin mukaan kyse saattaa jopa olla sukupolvikysymyksestä (ei siis sukupuolikysymyksestä). Kokonaisuutena teos on myös melko hajanainen: moni kirjan luvuista on koottu Hackingin vanhoista ja aiheen kannalta irrallisista artikkeleista (joiden vanhentumisen hän itsekin myöntää). Lisäksi etenkin luku mielenhäiriöistä ja niiden ”rakentumisesta” on liian pitkä: on selvää, että mielenhäiriöiden luokittelu on historian saatossa ja psykiatrian kehittyessä muuttunut ja että se, mihin mielenhäiriöön yksilö luokitellaan, vaikuttaa häneen (jos ei tietoisen harkinnan kautta niin viimeistään hoitokäytäntöjen kautta).

Kirjan suurin heikkous on kuitenkin perustavampaa laatua: se ei ota kantaa jo arvion alussa mainittuun ihmisluontoon. On päivänselvää, että ihmisten maailma on rakentunut kulttuurisesti, historiallisesti ja yhteiskunnallisesti. Mutta yhtä selvää on, että tämän konstruoitumisen ovat tehneet ihmislajin edustajat, jotka lajinkehitys on muovannut konstruoimaan maailmaa lajilleen ominaisella tavalla. Aivan vastaavasti kuin muurahaiset lajityypilliseen tapaansa konstruoivat pesiä ja yhteistyöjärjestelmiä. Toisin sanoen ihmislajille tyypilliset psykologiset ominaisuudet ovat aktiivisesti mukana konstruoimassa kaikkia kulttuurisesti erilaisia parisuhteita, perhesysteemejä, oikeudellisia tapoja, oikeudellisia käsityksiä jne. Ihmisluonnon aktiivinen läsnäolo on tunnistettavissa kaikessa sosiaalisessa konstruktiossa [1].

Yhteenvetona teoksesta voisi todeta, että yhtäällä pienellä tiivistämisellä ja toisaalla ihmisluonnon kunnollisella huomioimisella se olisi ollut mainiota vastalääkettä akatemiaan pesiytyneelle relativismille – ja tätä kautta tarpeellista luettavaa skeptikoillekin. Erityishuomion ansainnee myös kirjan tamperelainen kustantaja, jonka maine on ainakin aiemmin perustunut hermeneutikkojen, diskurssianalyytikoiden, postmodernistien, freudilaisten ja juuri sosiaalikonstruktionistien teoksiin.


VIITTEET

[1] Émile Durkheimin sosiologisen koulukunnan mukaan yhteisöllisiä ominaisuuksia ei pidä selittää yksilöiden psykologisilla ominaisuuksilla (”Sosiaalinen on selitettävä sosiaalisella”). Myös kulttuurien (saati lajien) välistä vertailua on tässä hengessä pidetty epätieteellisenä lähtökohtana. Suomalaisen Edvard Westermarckin selostus tästä durkheimilaisten erheestä on konstruktionismikiistan kannalta edelleen pätevä:
He eivät ole riittävästi pohtineet sitä yksinkertaista, mutta äärettömän tärkeää tosiasiaa, että kaikki eri etniset ryhmät kuuluvat samaan eläinlajiin, ja että etnisten ryhmien täytyy jo siksi muistuttaa toisiaan, ja että tällä etnisten ryhmien toisiaan muistuttamisella on lujempi perusta kuin niillä eroilla, jotka ovat kulloinkin vaihtelevan sosiaalisen ympäristön vaikutusta. Voimmeko me paljastaa tällaisia samanlaisuuksia muutoin kuin tekemällä vertailuja? Miten me muutoin voisimme erottaa sen mikä on paikallista, siitä mikä taas on kaikille yhteistä? Voidaan vieläpä kysyä, miten voimme tyhjentävästi selittää itse sosiaalista ympäristöä ottamatta huomioon ihmislajin sielullista ominaislaatua?
Westermarckin perhettä ja moraalia koskevat tutkimukset ovat tavallaan konstruktionismia, mutta sellaista joka tarkastelee myös yhteisen ihmisluonnon mukanaoloa.